Itsekkyyden hinta?
Emmi pohti toissapäivänä upeasti sitä, kuinka täydellisyys ei ole kiehtovaa ja sitä, kuinka äidinkin on osattava olla itsekäs jaksaakseen elämän pyörityksessä, pienen lapsen äitinä.
Luin tuota kirjoitusta ja sen lisäksi kuinka ihailen Emmin taitoa pukea ajatukset soljuviksi lauseiksi huomasin olevan täsmälleen samaa mieltä. Tarvitaan pientä itsekkyyttä, jotta elämä näyttää välillä muutakin kuin uhmakohtauksia, sänkyyn falskanneita vaippoja ja lattialle paiskottuja ruokamöykkyjä. Jotta osaisi nauttia niistä pienistä, hyvistä ja ihanista arjen hetkistä yhdessä. Välillä on voitava olla vain minä ja minun ajatukseni. Vain minä ja asiat joita, minä haluan tehdä.
Mutta siinä vaiheessa, kun viikonlopun poissaolon jälkeen, haet päiväkodista lapsen, joka heittäytyy eteisen lattialle vaatimaan maitoa nokkamukista, haluaa pupun kainaloon ja käpertyy sohvalle itkemään, ei tule ruokapöytään vaan haluaa vain ”vauvamaitoa”, raivoaa jokaisesta yrityksestä mennä lähelle, ei suostu nukkumaan kun haluaa vain olla äidin sylissä, herää yöllä kirkumaan pois kärpäsiä, kieltäytyy nukkumasta enää kello viiden jälkeen aamuyöstä ja jää taas itkien hoitoon, ei voi olla ainakin hetkellisesti miettimättä, että tässäkö on hinta siitä itsekkyydestä ja kuka sen maksaa?
Tässä vaiheessa olisi helppo perääntyä. Sanoa, että ”Hyvä on sitten, tästä lähtien en lähde pois”, mutta se ei taida olla vaihtoehto? Joudun jatkossakin olemaan poissa, erinäisistä syistä ja myös siksi, koska tiedän, että tulee hetkiä ja päiviä jolloin todella haluan olla poissa. Jotain on siis tehtävä.
Sen sijaan, että vannoisin viettäväni kaiken aikani lapseni seurassa haluan mielummin opetella olemaan enemmän läsnä niinä hetkinä jolloin olen paikalla. Kun työpäivät ovat pitkiä ja arki-illat lyhyitä on kovin helppo sortua lapsen toisellä kädellä viihdyttämiseen, olla poissa, vaikka onkin läsnä.
”Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle” –klisee taitaa pitää tässä asiassa paikkansa, sillä se ikävä, joka minulla tuota naperoa oli kasvatti tarpeen todella olla läsnä. Tarpeen osoittaa omalla olemisella kuinka tärkeä hän minulle onkaan. Aion siis jatkossakin irroittautua kotoa, mutta vastapainoksi panostaa niihin yhteisiin hetkiin.
Tästä päivästä eteenpäin on äidin kalenteriin merkitty kaikkien työ- ja omienmenojen lisäksi myös ”Äiti-Tytär ilta”, jolloin teemme vain kivoja juttuja, sellaisia, joita ei yksin voi vielä tehdä ja aivan kahdestaan. Tänään aloitamme sormiväreistä, toinen meistä rakastaa niitä huomattavasti enemmän kuin toinen ;)
Miten teillä on suhtauduttu äidin poissaoloihin? Onko se vaikuttanut lapsen käytökseen? Entä onko teillä käytössä vastaavia ”vanhempi-lapsi aikoja” ja mitä touhuatte tuolloin?