Itsekkyyden hinta?

Emmi pohti toissapäivänä upeasti sitä, kuinka täydellisyys ei ole kiehtovaa ja sitä, kuinka äidinkin on osattava olla itsekäs jaksaakseen elämän pyörityksessä, pienen lapsen äitinä.

Luin tuota kirjoitusta ja sen lisäksi kuinka ihailen Emmin taitoa pukea ajatukset soljuviksi lauseiksi huomasin olevan täsmälleen samaa mieltä. Tarvitaan pientä itsekkyyttä, jotta elämä näyttää välillä muutakin kuin uhmakohtauksia, sänkyyn falskanneita vaippoja ja lattialle paiskottuja ruokamöykkyjä. Jotta osaisi nauttia niistä pienistä, hyvistä ja ihanista arjen hetkistä yhdessä.  Välillä on voitava olla vain minä ja minun ajatukseni. Vain minä ja asiat joita, minä haluan tehdä.

Mutta siinä vaiheessa, kun viikonlopun poissaolon jälkeen, haet päiväkodista lapsen, joka heittäytyy eteisen lattialle vaatimaan maitoa nokkamukista, haluaa pupun kainaloon ja käpertyy sohvalle itkemään, ei tule ruokapöytään vaan haluaa vain ”vauvamaitoa”, raivoaa jokaisesta yrityksestä mennä lähelle, ei suostu nukkumaan kun haluaa vain olla äidin sylissä, herää yöllä kirkumaan pois kärpäsiä, kieltäytyy nukkumasta enää kello viiden jälkeen aamuyöstä ja jää taas itkien hoitoon, ei voi olla ainakin hetkellisesti miettimättä, että tässäkö on hinta siitä itsekkyydestä ja kuka sen maksaa?

Tässä vaiheessa olisi helppo perääntyä. Sanoa, että ”Hyvä on sitten, tästä lähtien en lähde pois”, mutta se ei taida olla vaihtoehto? Joudun jatkossakin olemaan poissa, erinäisistä syistä ja myös siksi, koska tiedän, että tulee hetkiä ja päiviä jolloin todella haluan olla poissa. Jotain on siis tehtävä.

Sen sijaan, että vannoisin viettäväni kaiken aikani lapseni seurassa haluan mielummin opetella olemaan enemmän läsnä niinä hetkinä jolloin olen paikalla. Kun työpäivät ovat pitkiä ja arki-illat lyhyitä on kovin helppo sortua lapsen toisellä kädellä viihdyttämiseen, olla poissa, vaikka onkin läsnä.

”Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle” –klisee taitaa pitää tässä asiassa paikkansa, sillä se ikävä, joka minulla tuota naperoa oli kasvatti tarpeen todella olla läsnä. Tarpeen osoittaa omalla olemisella kuinka tärkeä hän minulle onkaan. Aion siis jatkossakin irroittautua kotoa, mutta vastapainoksi panostaa niihin yhteisiin hetkiin.

Tästä päivästä eteenpäin on äidin kalenteriin merkitty kaikkien työ- ja omienmenojen lisäksi myös ”Äiti-Tytär ilta”, jolloin teemme vain kivoja juttuja, sellaisia, joita ei yksin voi vielä tehdä ja aivan kahdestaan. Tänään aloitamme sormiväreistä, toinen meistä rakastaa niitä huomattavasti enemmän kuin toinen 😉

sormivärit

 

Miten teillä on suhtauduttu äidin poissaoloihin? Onko se vaikuttanut lapsen käytökseen? Entä onko teillä käytössä vastaavia ”vanhempi-lapsi aikoja”  ja mitä touhuatte tuolloin?

 

 

Kommentit (9)
  1. Mä nyt rohkaistun sanomaan jotain aiheesta myös, huolimatta siitä, että se ilmeisesti aiheuttaa huonoa karmaa ja toisaalta, koska tästä saa myöskin paska äiti-leiman: meillähän arki on lapsen kanssa ollut sitä, että koska pääsääntöisesti olen iltaisin töissä ja päivällä koulussa, saattaa normaalissa arkiviikossa  olla päiviä, jolloin en näe lastani hereillä laisinkaa. Esim. jos menen kahdeksaksi kouluun ja illalla vielä töihin, tulen puoli kymmenen aikaan kotiin, niin siinä se päivä menee. Ja varmaan kun alusta asti meno on ollut tämä, niin isi kelpaa siinä missä äitikin. Kas kun ei ole vaihtoehtoja…

    Mutta tottakai näitä raivareita yms. tulee, mutta myös menee. Esim. kesällä kun reissattiin paljon, vieläpä eri kokooonpanoillakin mummoloissa jne, niin kyllähän siinä väsymyksen merkit välillä oli ilmassa. Ei mitään massiivista, mutta kuitenkin. Ehkä meidän draamakuningatar vetää sellaisia esityksiä kerran päivässä, ettei sitä itse edes aina oikein tajua, että mistä päin nyt tuulee 😀

    1. Sivuhuomautuksena ihan vaan, että meilläkin on isi ollut aina suunnilleen yhtälailla tarjolla kuin äiti, mutta jostain syystä äiti vaan on ihanampi. Isiäkin on ollut ikävä kun se on ollut pidempään pois ja on sillekin kiukuteltu jälkikäteen, mutta jotenkin se kaikki aina tuntuu eskaloituvan meillä minuun. Mutta hei, paska äiti-vertaistukiryhmähän tää meidän porukka onkin! Ei kai kukaan hyvä äiti mene nyt Tallinnaan ryyppyreissulle, jos lapsi on alle täysi-ikäinen (tai sittenkään, koska sittenhän on jo aivan liian vanha eikä jaksa).

      Minä ainakin nostan kuoharilasin sopivan itsekkäille ja välillä vähän paskoille äideille!

      1. Äiti: kaiken pahan alku ja loppu <3

         

        Kippis!

    2. Watch out, Karma is coming! 😀

      Mulla on myös kausittain todella pitkiä työpäiviä, enkä välttämättä silloin näe neitiä kuin aamulla ja seuraavan kerran aamulla. Ja oikeastaan olenkin yllättynyt juuri siksi, että tähän reagaoitiin näin voimakkaasti, kun tälläiset päivä poissa/ilta poissa jutut on oikeasti sujunut aika kivuttomasti, vaikka näiden maanantai hoitopäivien kanssa onkin välillä aika hankalaa. Mut hei, ketä arki ei harmittais? 😉

  2. Meillä on mennyt tosi vaihtelevasti. Useimmiten M ei oo reagoinut mitenkään yhden yön poissaoloihin, niin että hän on ollut yökylässä muualla tai mä oon ollut iltapäivästä/illasta aamuun/päivään vaikka viihteellä ja pois silmistä. Sen pidempiä eroja ei oo tainnut ollakaan… mut joskus taas ihan mun koulupäiväkin on aiheuttanut kauheet itkut ja roikkumiset. Sillon tulee just se, että kun tietää että ei pysty oleen 24/7 lapselle ja siks on parempi että on välillä muuallakin, mut mites sit kun se oman hyvän olon tavottelu aiheuttaakin kauheet itkut toiselle. Tosi kiva. Mä oon vaan yrittänyt aatella niin, että vaikka lapsi sillä hetkellä itkee ja kiukkuaa, se poissaolo ei oo oikeesti aiheuttanut mitään pahaa. En jaksa uskoo, että herkinkään laps jota hoidetaan rakkaudella ja läheisyydellä, sais siitä mitään pysyvää henkistä vaurioo, että sillon tällön ei saakaan sitä totuttua kontaktia.

    Mut joo, eipä oo tämäkään aina helppoo, kun e järki ja tunne ei aina oo kovin hyvissä väleissä…

    1. Meillä on ihan sama juttu, että erityisesti viikonloppujen jälkeen hoitopäivän jälkeinen ilta on jotain ihan kamalaa, vaikka yleensä meno on vaan ihan normi uhmista.

      Ja ei todella pysty 24/7 olemaan paikalla, enkä kyllä ole ollutkaan, mutta näin pitkää aikaa en vielä ole ollut poissa.

      Onneksi näyttää siltä, että murhe on unohtunut ja meno sitä normia!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *