Viimeinen päivä
Vanhempainvapaani päättyy tänään. Huomenna olen jo talvilomalla ja seuraavat viisi viikkoa kesälomalla, siis vähän niin kuin töissä. Ja se saa minut haikeaksi. Itseasiassa minun tekisi mieli itkeä. Aika, jonka kuvittelin kestävän ikuisesti on ohi.
kaksi päivää vanha S
Pieni tyttöni on jo kohta yhdeksän kuukautta, hän leikkii, konttaa, kävelee tuettuna, sanoo ”Äiti” lähes oikein, hänellä on viisi hammasta ja hän on vielä kuitenkin niin pieni. Ja silti niin iso. En voi kuin (taas kerran) ihmetellä, minne aika meni?
Olen kaikista suurista suunnitelmistani mennä töihin takaisin heti vanhempainvapaan päätyttyä päättänyt jäädä vielä kotiin, vielä loppu vuodeksi. Silti, tuntuu todella hurjalta, että tuo äitiä ympäri vuorokauden tarvitseva ihmisalku, menisi hoitoon jo viiden kuukauden kuluttua. Sydän särkyy kun ajattenkin sitä. Siispä en ajattele, en vielä. (Hoitopaikkaa tosin on pikkuhiljaa alettava jo hakemaan, jos haaveilee saavansa sellaisen toivotusta paikasta. Voi kyynel.)
Haikeuden ja kuluneen ajan muistelun lomassa keräsin muutaman kuvan matkastamme, jotka halusin jakaa teidän kanssanne. Itse en pysty kuin kyynelehtimään, kun palaan takaisin noihin hetkiin. Elämäni tähtihetkiä.
odottavan aika on pitkä
rv 41 + jotain, odottavan aika on TODELLA PITKÄ
ensihetkiä äitinä
äidin lähellä on hyvä olla
tässä me ollaan nyt
ensimmäistä kertaa liukumäessä
Takana aika, jota en koskaan unohda. Edessä vielä niin paljon sellaisia hetkiä, mutta ei enää koskaan samoja.
Kuulisin mielelläni muidenkin ajatuksia töihin paluusta ja/tai vanhempainvapaan muuttumisesta hoitovapaaksi!