Viimeinen päivä

Vanhempainvapaani päättyy tänään. Huomenna olen jo talvilomalla ja seuraavat viisi viikkoa kesälomalla, siis vähän niin kuin töissä. Ja se saa minut haikeaksi. Itseasiassa minun tekisi mieli itkeä. Aika, jonka kuvittelin kestävän ikuisesti on ohi.

img_0064.jpg

kaksi päivää vanha S

Pieni tyttöni on jo kohta yhdeksän kuukautta, hän leikkii, konttaa, kävelee tuettuna, sanoo ”Äiti” lähes oikein, hänellä on viisi hammasta ja hän on vielä kuitenkin niin pieni. Ja silti niin iso. En voi kuin (taas kerran) ihmetellä, minne aika meni?

Olen kaikista suurista suunnitelmistani mennä töihin takaisin heti vanhempainvapaan päätyttyä päättänyt jäädä vielä kotiin, vielä loppu vuodeksi. Silti, tuntuu todella hurjalta, että tuo äitiä ympäri vuorokauden tarvitseva ihmisalku, menisi hoitoon jo viiden kuukauden kuluttua. Sydän särkyy kun ajattenkin sitä. Siispä en ajattele, en vielä. (Hoitopaikkaa tosin on pikkuhiljaa alettava jo hakemaan, jos haaveilee saavansa sellaisen toivotusta paikasta. Voi kyynel.)

Haikeuden ja kuluneen ajan muistelun lomassa keräsin muutaman kuvan matkastamme, jotka halusin jakaa teidän kanssanne. Itse en pysty kuin kyynelehtimään, kun palaan takaisin noihin hetkiin. Elämäni tähtihetkiä.

img_0030.jpg

odottavan aika on pitkä

20121109_162258.jpg

rv 41 + jotain, odottavan aika on TODELLA PITKÄ

img_0078.jpg

ensihetkiä äitinä

dsc_0319.jpg

äidin lähellä on hyvä olla

img_3315.jpg

tässä me ollaan nyt

img_3289.jpg

ensimmäistä kertaa liukumäessä

 

Takana aika, jota en koskaan unohda. Edessä vielä niin paljon sellaisia hetkiä, mutta ei enää koskaan samoja.

 

Kuulisin mielelläni muidenkin ajatuksia töihin paluusta ja/tai vanhempainvapaan muuttumisesta hoitovapaaksi!

 

Kommentit (7)
  1. Meikä jää hoitovapaalle syyskuussa ja oon moneen kertaan miehelle kauhistellut sitä, että pojan voisi sitten viedä jo päiväkotiin. Poika on vielä niin pieni ja avuton, niin tekee ihan pahaa ajatella, että sen hoitoon laittais näin pienenä.
    Ite oon päättänyt olla kotona, kunnes poika on joku parivuotias. Mutta vaikeeta se tulee sillonkin olemaan. En raaski ees ajatella.

    1. Kiitos mimosa kommentistasi!
      Meillä taitaa siis suunnilleen saman ikäiset lapset?
      Ei mullakaan olisi sydäntä viedä neitiä hoitoon NYT. Mutta pari vuotta taitaa jäädä vain haaveeksi 🙁

      1. Taitaapi olla, pikkuäijä synty joulukuussa 2012.

        Oon niin kauan ku muistan halunnut olla lapsen kanssa kotona ja yritin mahollisimman paljon varautua tähän kotonaoloon etukäteen.

        Mutta kukin tehköön miten parasta. Eihän se kaikille oo mahollista. Eikä se kyllä helppoa oo meikällekkään. Mut eipä tommosii kannata liikaa murehtii, sitä on tehtävä mikä on tehtävä 🙂

  2. Meidän poika syntyi 7/2011 ja 8/2012 irtisanouduin kokoaikaisesta työsuhteestani ja 9/2012 aloitin uuden työni vaatemyyjänä nollasopimuksella. Ja juuri siksi, että saan olla hoitovapaalla mahdollisimman kauan. Nyt on 7/2013 ja samalla tiellä ollaan edelleen. Toiset ajattelevat, että olin hullu, mutta meille tämä on ollut täydellinen järjestely.

    Poika täytti juuri kaksi vuotta ja vaikka vielä on vuosi aikaa olla kotona, niin huomaan, miten paine työhönpaluusta kasvaa. Paine ei kuitenkaan ole negativista tai ahdistavaa, vaan lähinnä jännitystä siitä, että pitäisi löytää myös työ jonne palata 😉 Tuo nykyinen sopimukseni ei siis voi jatkua kokoaikaisena, eikä se (mm.työaikojensa puolesta) olisikaan sellainen, jota haen. Aika jännää.

    P.S. Muistan miten tuossa tilanteessa mietimme, että miten ihmeessä sillä hoitorahalla muka pärjää, mutta näköjään sitä hyvin on suhteuttanut menot miehen palkkapussin suuruiseksi 😉

    Tsemppiä!

    1. Kiva kuulla, että myös sinun ratkaisusi on tuntunut hyvältä. Kyllä mullakkin kutkuttaa kokoaika selkäytimessä ajatus ”entä jos kuitekin voisin olla kotona pidempää”. Olisihan se ihanaa, niin ainutkertainen tämä elämänvaihe on!

      On varmasti jännittävät ajat jos (kun) töihin paluu alkaa olla ajankohtainen ja uusi työ on tarpeen, sehän on muutenkin jännittävää!

      Ja mitä tuohon raha asiaan tulee: sepä se on mikä tässä hirvittää, mutta saatat olla oikeassa, ihminen sopeutuu ja sopeuttaa.

      Tsemppiä myös teille uusiin tuleviin elämänvaiheisiin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *