Haikailua ja historian huminaa

Mahakateutta, pienenpienten nyyttien ihastelua ja haikeaa huokailua.

Neiti S on jo isopieni tyttö ja ilmeisesti tämä haikeus kuuluu äidin kehitykseen. Kauhulla ajattelen (ja toisaalta helpottuneena), että kohta minulla ei enää ole vauvaa, vaan pieni taapero. Siihen ei ole enää kuin toinen puoli vuotta aikaa. Ja se aika, se juoksee.

Väistämättä herää kysymys: haluaisinko neidille sisaruksen?

Olen itse äitini ainokainen ja velipuoleni on minua lähes 15 vuotta nuorempi, joten olen lapsuudessani saanut nauttia (ja kärsiä) ainoan lapsen roolista. Siinä on puolensa. Ja sitten on ne yksinäiset kesälomamatkat ilman leikkikaveria ja kateus toisten sisaruksista. Oli murhe vanhempien erosta, joka oli kannettava yksin, ilman toista, joka olisi tuntenut sen saman tuskan. Ja joskus tulee päivä, kun jokainen meistä joutuu luopumaan omista vanhemmistaan, minulla ei siihenkään ole jakajaa suruun, yksin sekin on koettava. Toki on puoliso ja ystäviä, mutta ei sitä toista joka kokisi tilanteen, kuten minä. Kaikki nämä asiat puhuisivat sen puolesta, että en tahtoisi neidin jäävän ainokaiseksi. Mutta sitten, miten MINÄ sen jaksaisin? Miten minä pärjäisin kahden pienen kanssa, yhdessäkin on jo haasteensa?

Ja sitten on se suurin kysymys: voisinko edes koskaan sitä toista saada?

Neidin tähän maailmaan saattaminen oli jo kivinen tie. Monta vuotta täynnä itkun ja epätoivon täyteisiä päiviä. Jatkuva tyhjyys ja tunne, että jotain puuttuu. (Mamma Koo muuten kuvaili hienosti jutussaan Äiti saa valita, lapseton ei sitä maailmaa, jossa lapsettomuudesta kärsivä elää.) Ahkeralla suojamuurin rakennuksella ja tyhjyyden täyttämisellä kaikella mahdollisella, harvoin kovinkaan rakentavilla asioilla, sekä vuosien harjoittelulla pääsin pisteeseen, jossa tuska ei enää tuntunut. Elin elämääni eteenpäin, hyväksyen asian, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä, kenellekään.

Sitten se nousi taas pintaan ja rohkaistuimme hakemaan apua. Kauhulla avasin muurini ja saatoin itseni alttiiksi sille tuskalle ja pettymykselle, joita mahdollisuus mukanaan toi.

Seurasi paljon neuloja ja lukematon määrä jalkojen levittelyä lääkärin pöydällä. Pelkään neuloja ehkä enemmän kuin mitään ja pyörryn jo hemoglobiinin mittaamisesta sormen päästä, mutta niin minä tyttö istuin kotisohvalla ja tuikkasin vatsanahkaani erinäisiä hormooneja kolmesti päivässä, hammasta purren, päämäärä mielessäni. Jos olisin etukäteen tiennyt mihin ryhdyn, ei rohkeuteni ehkä olisi riittänyt, mutta onneksi sitä ei voinut tietää, ennenkuin oli jo täysillä tohinassa mukana.

Kaikki tapahtui niin kovin nopeasti kun vauhtiin päästiin, että melkein voi puhua vahingosta: Neiti sai alkunsa ensimmäisen ICSI*:n 1. siirrosta. Uskomatonta! Minä olin raskaana! Neiti kasvoi mahassa ja viisi kappaletta pieniä sisarusituja laitettiin pakastimeen odottamaan. Raskausaikani ei ollut helppo, elin jatkuvassa menettämisen pelossa, mutta siihen palaan joskus toiste. 

Neiti syntyi terveenä marraskuussa 2012.

Tämän positiivisen hoitokokemuksen jälkeen voisi kuvitella, että se tuska olisi helpottanut, mutta kävikin niin, että se tiiviiksi rakennettu muuri sulkeutui uudelleen ajatuksella, että tämä yksi on hyvä. Enempää ei haluta eikä tule. Nytkin kun tätä asiaa mielessä pyörittelee, kouraisee vatsapohjaani pelkkä ajatus siitä, että antaisin toivolle, uskolle ja muille pettymystä aiheuttaville kavereille mahdollisuuden. 

Ei. Vielä ei ole sen aika. MINÄ en ole valmis kohtaamaan niitä tunteita uudestaan (niistä neuloista puhumattakaan).

Neiti nauttikoon vielä ainokaisuudestaan kaikessa rauhassa ja minä hänestä, maailman rakkaimmasta. Haavesta, josta olin jo lähes luopunut.

 

 

*Tietoa erillaisista hedelmöistyshoidoista löydät täältä