Kun äiti pelkää masennusta
Viime viikkoisten ohjelmakuvausten jälkeen jäin miettimään ohjelmassakin esillä ollutta ”hiekkalaatikkopelkoani” ja sitä mikä sen aiheutti, kun monilla ystävilläni ja useilla muillakin äideillä on näistä Äitien kohtaamispaikoista vain positiivisia kokemuksia. Ja kun syvältä syövereistäni löysin vastauksen, halusin jakaa sen kanssanne.
Löysin siihen vain yhden vastauksen: epävarmuus.
Neidin ensikuukaudet (ja oikeastaan jo raskausaikana) olin todella epävarma itsestäni, tekemisistäni ja äitiydestäni. Siitä millainen äiti minusta tulisi ja millainen olisin. Olisinko hyvä äiti? Ehkä keskinkertainen? Hyvä luoja, toivottavasti en ainakaan huono! Yhtä asiaa pelkäsin kuitenkin ylitse muiden: masennusta.
Sairastamastani masennuksesta ei ollut kovinkaan pitkä aika, puhumattakaan säännöllisen terapian lopettamisesta, jossa kävin kahdesti tai kerran viikossa lähes kymmenen vuotta. Neuvolan raksiruutuun -kyselylomakkeissa ruksittiin kohdat, joissa masennuksesta puhuttiin. Kyllä, olin sen sairastanut, joten kuuluin myös riskiryhmään, kun puhuttiin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Koko raskausajan tuo masennusmörkö seurasi minua, vaivaten enemmän tai vähemmän; synkimpinä hetkinä jopa kaduin sitä, että olimme lapsetomuushoitoihin lähteneet, sillä olisihan se selvää, että minä en tulisi tästä selviytymään.
Kun Neiti S vihdoin saapui tähän maailmaan ja monien muiden ensisynnyttäjien tavoin en kokenutkaan sitä paljon puhuttua ”kun näin hänet rakastuin välittömästi” -tunnetta (vaan helpotusta siitä, että kaikki oli päättynyt hyvin) olin jo varma, että tästä se alkaa, tämä on merkki siitä, että tulisin masentumaan. Kun synnytysosastolla odotin, että joku tulisi hakemaan lapseni pois (en siis kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että hän oli minun lapseni) langetin jo itselleni psykoosituomion, huolimatta siitä, että tämänkin kerrottiin olevan aivan normaalia.
Näistä lähtökohdista me kotiuduimme ja näistä lähtökohdista lähdin rakentamaan äitiyttäni, pelkäsin niin paljon, että en uskaltanut edes sanoa näitä asioita ääneen, sillä se olisi tehnyt niistä totta (minun mielestäni). Näistä lähtökohdista minun piti olla äiti äitien joukossa.
Päivät kuluivat ja se paljon puhuttu äidinrakkaus alkoi kasvamaan rytinällä (ja olihan se siellä alusta asti, se vain jäi pelkojen varjoon, niin monet muutkin hyvät asiat) ja se on jatkanut kasvuaan siitä lähtien. En usko missään vaiheessa olleeni oikeasti masentunut, sen pelkääminen vei kyllä uskomattoman määrän energiaa, mutta sinut itseni ja äitiyteni kanssa en ollut kuukausiin.
Ja sinne hiekkalaatikkolle mennessä: tunsin, että tämä kaikki oli kirjoittettu otsaani. Jälkeenpäin ajateltuna luulen, että olisin kääntänyt positiivisenkin palautteen itseäni vastaan, niin epävarma olin. Jokainen äiti on omalla tavallaan epävarma, eikä näissä hommissa useinkaan ole sitä absoluuttista oikeaa tai väärää tapaa. Ja se kuka-tekee-mitä-mitenkin keskustelu on niitä ainoita juttuja, joista oikeastaan kuka tahansa äiti voi keskustella kenen tahansa äidin kanssa, mutta silloin kun pohjalla on pohjaton pelko omasta epäonnistumisesta saattavat ”minun mielestäni” -kommentit saada aivan uusia ulottovuuksia arvosteluna, sisältyi se niihin tai ei. Tänä päivänä äitiys on jo kasvanut minuun kiinni ja masennuspelko on poissa. Tänä päivänä olen jo niin ehjä, että näiden asioiden ääneen sanominen on mahdollista ja tiedän, että jokainen äiti kohtaa omat haasteensa alkutaipaleella ja myöhemmin, enkä enää pelkää niitä hiekkalaatikoitakaan, mutta silloiselle pelokkaalle äidille ne olivat kova paikka.
Silti tästä kaikesta pelosta huolimatta ne äitikaverit olivat juuri niitä, joiden avulla loppujen lopuksi sain kasattua itseni ja pystyin jatkamaan päivästä toiseen, eikä se vauvavuosi olisi ollut mitään ilman heitä! Ilman heitä en ehkä koskaan olisi uskaltanut ylittää sitä leikkipaikan porttia. Onni on kädestäpitäjä, silloin kun sitä tarvitsee <3
Löytyykö joukosta muita käynnistysvaikeuksista kärsineitä vai onko kaikki sujunut kuin tanssi alusta lähtien?
E
EDIT* Vanhempainnetti sen kertoi: ”Synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuuluu usein ahdistus ja yletön huoli.” Ehkä se olikin sitten ihan sitä itseään?