Tasan vuosi sitten – rv 41 + 3

”Tasan vuosi sitten” on neiti S: kunniaksi syntynyt jatkis, jossa seurataan äidin viimeisen raskausviikon (41+) fiiliksiä ja tapahtumia aina sinne multihuipentumaan, synnytykseen, asti. Ensimmäisen osan voit käydä lukemassa täällä.

**

Ensiodottajana, kärsimättömänä, kontrollifriikkinä ja ilmeisen huonon kipukynnyksen omistajana kärvistelin kipeiden supistuksien kanssa, joita vyöryi kaikkea 5 ja 20 minuutin välillä, kotona muutaman tunnin yrittäen nukkua. Kahdeltatoista luovutin ja päätin, että kyllä tämä nyt syntyy. Kassi autoon ja Jorviin, halusin ainakin tietää missä mennään, olinhan jo päivän kärvistellyt. Sitä paitsi, minä halusin nukkua!

Perille päästyämme (onneksi matkaa ei ole kuin kymmenen minuuttia) jouduin toteamaan, että hätäsiähän tässä oltiin, juuri mitään ei ollut tapahtunut. Paitsi, että minä olin finaalissa. Kirosin koko raskauden niin alas kuin vain voit kuvitella, mutisten jotain ”kyllä se sieltä oli phalle tulossa silloin viikoilla 25, mutta nyt, ei sitten millään!”. Todellisuudessa minua alkoi pelottamaan, olin kuullut monia kauhutarinoita vuorokausia kestäneistä synnytyksistä, yliaikaisten vauvojen synnytyksissä sattuneista hätätilanteista ja kaikesta muusta mahdollisesta. Panikoin. Taas. Kaikki ne pelot, jotka olin onnistunut sulkemaaan pois ajattelemalla positiivisesti iskivät nyt kerralla piikkinsä lihaani. Näytin varmaan todella pahalta, tämän tunne myllerryksen keskellä, kun kätilön seuraava kysymys oli ”Haluatko jäädä tänne?”. En, mutta Litalginet halusin kotiin, kerta en voinut synnyttää, minä halusin nukkua.

odotus jatkuu

Nukuin noin tunnin, sen jälkeen vaihtelin asentoa, torkuin supistusten välissä, vaihtelin asentoa, torkuin, katsoin elokuvaa, tuijotin kelloa, kellotin supistuksia. Kipua, tuskaa, odotusta, kipua, pelkoa, liikaa aikaa, KIPEITÄ supistuksia!

Äitini tuli jo valmiiksi meille, hoitamaan koiriamme kun lähtö tulisi. Minä puhisin ja ähkin. Kävelin ja istuin. Ja aloin taas kaivamaan sitä Guinnesin ennätystenkirjan kustantajan tietoa; minusta tulisi ensimmäinen nainen, joka ei koskaan synnyttänytkään JA kärsisi lopun elämän supistuksista!

Ja se pelko. Minulla oli alusta lähtien tunne, että ei sen näin pitänyt mennä. Tunne, että jotain menisi pieleen. Ja se kalvoi mieltäni, ahdisti. Tilanne, jota en voinut hallita, se ei sopinut minulle. Iltaa kohden supistukset voimistuivat entisestään. Ja tihenivät. Väli oli kuitenkin edelleenkin aivan liikaa. Sitten se ällöttävä limatulppa irtosi. Supistuksia, jollaisia en ollut vielä kokenut. Kipua, jota ei enää voi kuvailla. Paniikki. Taas.

 

Kello oli kaksitoista. Nyt se tulee, oikeasti!

 

jatkuu seuraavassa jaksossa, päästänköhän viikoille 41 + 5?