Teiniraskauksista, aborteista ja lapsettomuudesta

Törmäsin tänään tähän uutiseen Rovaniemeläisestä ”teiniäiti buumista” enkä voi kuvailla miten vatsani vääntyy nurin päin (eikä suinkaan sillä hyvällä tavalla), kun luen tämänlaisia uutisia tai kuulen puhuttavan nuorista äideistä, nuorina tehdyistä aborteista sekä siitä millaista tällaisten asioiden kanssa eläminen voi pahimmillaan olla.

En usko, että äitiys katsoo ikää, jokainen on yksilö niin äitinä kuin ihmisenä, ja toinen 17-vuotias voi suoriutua tehtävästä paljonkin helpomalla, ja olla tehtävään huomattavasti kypsempi kuin osa 25-vuotiasta, siispä minun on verrattava tilannetta itseeni. 

Kuulun itse tähän ”nuorena abortin tehnyt” -kategoriaan, olin hyvinkin potentiaalinen teiniäiti, kun raskauden keskeytys saatiin tehtyä viikkoa vaille määräaikaa, 11. viikolla. Myöhäiseen reagointiin oli vain yksi syy: oma nuoruuteni ja tietämättömyyteni. En ymmärtänyt olevani raskaana. Ja kun asia vihdoin valkeni oli jo kiire toimia. Oli kiire tehdä päätöksiä. Päätöksiä, joiden kanssa olen elänyt ja tulen elämään loppu elämäni.

Ja tässä asiassa hassuahan on se, että teit niin tai näin niin raskaus tulee jättämään elämääsi jonkun jäljen: lapsen, muistojäljen päätöksestä tehdä abortti tai muiston keskenmenosta. Ei ole ”peruuta nappia”. Once you are there, there is no going back.

Ja sitten tuo uutisissakin esille otettu tosiasia, että abortti voi pahimmassa tapauksessa johtaa lapsettomuuteen myöhemmässä elämän vaiheessa. Te, jotka olette seuranneet blogiani tiedätte, että lapsettomuus on minulle hyvinkin tuttu asia. Se  mitä te, että tienneet on se, että kulutin vuosikausia peläten, että teininä tehty abortti oli syypää tähän. Kulutin vuosia peläten ja syyttäen itseäni ja kuullen lääkärinvastaanotto toisensa jälkeen, kuinka kohdusani on arpikudosta, todennäköisesti abortista johtuen, ja tämä voi estää raskauden alkamisen, ilman hyvää tuuria. Noh, hyvä tuurihan meillä sitten kävi, eikä abortti suinkaan ollut se ainoa syypää.

Se mitä tuo vuosien pelko ja itsesyytökset yhteenlaskettuna siihen syyllisyyteen, jota itse toimenpide minussa aiheutti, teki psyykkeelleni ja kuinka paljon se oli osasyyllisenä vaikeisiinkin masennusvaiheisiin voi vain kuvitella. Sen verran voin vihjata, että pitkän terapiajakson aikana näitä asioita on puitu uudelleen ja uudelleen ja aina vain ne on kohdattu uudestaan. Jälki on ikuinen.

Entä sitten, kun raskaus oli vihdoin alkanut?

Tiedättekö, vaikka kuinka olin onnellinen, surin jatkuvasti tuota menetettyä ihmisenalkua. Niihin maagisiin viikkoihin 11, jolloin minulla oli toinen ultra, surin ja kävin läpi kaikkia niitä yli kymmenen vuoden takaisia asioita ja tapahtumia. Ultrakuvia nähdessäni olin umpionnellinen ja rakastunut, mutta samaan aikaan sieluni itki, ajatellessani, että tuolta, juuri tuolta on näyttänyt myös hän, jolle en voinut antaa edes mahdollisuutta. Enkä usko, että asia olisi koskaan kokonaan ”pois systemistä”, kannan sitä mukanani koko elämäni, tavalla tai toisella.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, teinkö oikean ratkaisun olisi vastaus ehdottomasti ”kyllä”. Ei minusta olisi ollut teiniäidiksi. En osaa sanoa olisinko vielä 20-vuotiaanakaan ollut oikeasti valmis, vaikka sitä niin kipeästi halusin. 28-vuotiaana sen sijaan olin valmis. Olin valmis luopumaan omista oikeuksistani tehdä päätöksiä perustuen vain ja ainoastaan omiin tarpeisiin ja haluihini. Olin valmis tipputtamaan itseni tarvehierarkian pohjalle, jossa perustarpeidenkin täyttämiseen on odotettava hetkeä, joka sopiva jollekin muulle. Puhumattakaan niistä haluista. Ja silti se oli vaikeaa, vaikka kuinka olin siihen valmis, niin valmis kuin olisin voinutkaan olla.

 

Sanoinko jo, kuinka vatsani kääntyy ympäri kun kuulen sanat teiniraskaus ja buumi? Sydän särkyy.15-vuotiaan kuuluu murehtia ihan toisenlaisista asioista kuin siitä tehdäkö abortti vai ryhtyä vanhemmaksi. Toivon, että olisin itsekin voinut tehdä niin. 

 

Once you are there, there is no going back.

 

E

 

PS. Tämä ei ole kannanotto siihen, onko abortti oikea vai väärä ratkaisu, vaan tämä on vain tarina yhdestä teiniraskaudesta. 

 

Kommentit (12)
  1. Kiitos Ruusu <3

    Niin, oli itsellekin mekoinen oivallus kun tämän tajusi. Ja oikeasti, minusta todella piti tulla oikeasti äiti, että sen todella ymmärsin.

  2. Tosi koskettava kirjoitus, vaikken ole teiniraskautta kokenutkaan (tasantarkkaan suotuisten tähtien asentojen ansiosta). Olet rohkea, kun jaoit tämän kanssamme. Kiitos. Ja tuo peruutusnapin puuttuminen on muuten ihan totta, keskenmenonkin kohdalla.

    1. Kiitos Satsu <3 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *