Välillä kuulee siitä, miten joku keski-ikäinen ”hyppäsi oravanpyörästä”, myi omaisuutensa ja muutti saareen kalastajaksi -tyyppisiä juttuja. Niitä useimmiten kuvataan ihaillen ja kadehtien – hän pääsi pois ja on nyt varmasti sen seurauksena onnellinen. Tämä asia on käynyt mielessä vuosien mittaan muutaman kerran. Varsinkin, jos itse olen ollut väsynyt kaiken tekemisen alla, merkityksellisyyden löytäminen on ollut vaikeaa omasta työstä – tai en vain ole pitänyt itsestäni riittävän hyvää huolta ja olen haaveillut yksinkertaisesta ja nopeasta ratkaisusta. Miten jättäisin kaiken taakseni ja aloittaisin uuden elämän. Heräisin joka aamu onnellisena jossakin luonnon helmassa, mieluiten lämpimässä, meren äärellä rennon musiikin soidessa ja eläisin vähällä rahalla…en tosin koskaan oikein hahmottanut mitä siellä oikein tekisin. Lasten tultua sellaiset ajatukset oli laitettava hyllylle, ja hyvä niin. Oli pakko olla realistisempi tai ottaa tuollaiset ajatukset pelkkänä hassutteluna. Sellainen taas ei ole koskaan oikein sopinut itselleni. Olen aina halunnut haaveille asioista, jotka olisi omasta mielestä toteutettavissa edes ajatuksen tasolla.

En ollutkaan ihan pihalla urani kanssa

Oman kehittymiseni, kipuiluni ja itseni löytämisen matkalla olen tullut siihen helpottavaan ja ihanaan lopputulokseen, että en olekaan ollut aivan hakoteillä. Ei ole muuta oravanpyörää, josta hypätä, kuin oma suorittajan mieleni. Oletan, että harvempi on jotenkin niin totaalisen väärällä polulla ollut työssään, että tuollainen radikaali ja valtaisia muutos olisi se lopullinen oikea ratkaisu. Suurimmalle osalle ainakin se olisi ehkä jonkinlainen pakoreitti, äkkinäinen ääripään ratkaisu kun tunne muutokseen kasvaa pakottavaksi. Monelle kestävämpi ratkaisu on todennäköisesti löytää tapa nähdä itsensä, oma roolinsa ja työnsä ja sen toteuttaminen toisella tavalla pienempien muutosten lisäksi. Enemmän omasta itsestä lähtevänä asiana; miten minä teen ja olen itseni kanssa myös töissä. Muutosta omassa ajattelussa ja lähestymisessä, ja sen myötä hyvä olo myös työssä kasvaa.

Tietysti olen sen kannalla, että jos joku on ajautunut niin kauas itsestään työelämässä, parasta on tehdä valintoja, jotka tukevat oman näköisen elämän toteuttamista. Ja toinen asia on sitten työpaikat, joissa voidaan huonosti ja olosuhteet eivät ole kunnossa. Silloin voi olla kyse oman itsensä kehittämisestä ja ajattelun muokkaamisesta, mutta myös olosuhteiden paranemisesta. Olen onnekas, että omat työpaikat on kaikki olleet paikkoja, joissa kukoistaminen on eniten itsestä kiinni.

Vaati rohkeutta tehdä vähemmän mutta saada aikaan enemmän

Yksi omasta muutoksesta on se, mihin keskityn. Aiemmin otin liikaa töitä ja olin vähän kaikessa mukana. Olin innokkaana stressaantunut niin innostumisesta jatkuvasti kuin lopulta liiallisesta työmäärästä. Lopulta saatoin olla myös pullonkaula, joka tunsi huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä ja vastaamattomista viesteistä ja työpäivät venyivät. En lopulta saanut sen enempää tai tehokkaammin aikaan, mutta oli sellainen tuntu, että asiat edistyvät, kun teen kauheasti kaikkea yhtä aikaa. Kiireen ja stressin määrä on suhteessa tärkeyteeni ja aikaansaavuuteeni, alitajuisesti tunnuin ajattelevani. Näin jälkikäteen on todettava, että olen tehnyt turhia tunteja ihan liian paljon. Se ei ole ollut työnantajalleni yhtään hyödyllisempää ja itselleni pois omasta elämästäni. Toisaalta, silloin en edes tunnistanut, mitä on oma elämäni. Se oli työtä, perheen asioiden hoitamista, lapsista huolehtimista, kaikenlaista vapaaehtoishumppaa vielä päälle. Miten hukassa olinkaan, ja kaukana siitä hyvinvoivasta ja läsnäolevasta itsestäni, jonka olen sittemmin sallinut tulla näkyviin.

Oma hyvinvointi säteilee töissäkin hyvää ympärilleen

Nyt siis uskallan keskittyä olennaiseen. Vähemmän on enemmän myös töissä, yllättäen.  Eli toisin sanoen laatu käytetyissä työtunneissa määrän sijasta merkitsee. Mutta tämän toteuttaminen on vaatinut paljon rohkeutta ja luopumista. Luopumista ennen kaikkea kontrollista ja oman arvon kiinnittämisestä tekemisen määrään. Tästä voi varmaan päätellä, että en tee suoritusten määrällä tai nopeudella mitattavaa työtä, vaan aivotyötä jonka tulokset näkyvät pitkällä jänteellä ja perustuvat monen ihmisen yhteistyöhön. Läsnäolo, muiden ymmärtäminen, oman aivokapasiteetin käyttäminen merkityksellisiin ja vaikuttaviin asioihin on tehneet minusta niin paremman työntekijän kuin kivamman työkaverin. Voin paljon paremmin ja kuulemma niin voidaan myös ympärilläni. Tuloksetkaan eivät ole kärsineet, ajatus kulkee kirkkaammin ja uni maistuu rauhallisemmin. Se kaikki liittyy kaikkeen. Tällä tiellä on hyvä jatkaa.

Ei liene päivää, etten jollakin tapaa miettisi läsnäoloa. Koska huomaan, miten vaikeaa se yhä on. Ja kun siinä onnistuu, se palkitsee välittömästi laadukkaammilla kohtaamisilla ja ihmissuhteilla, sekä levollisemmalla mielellä ja hyvinvoinnilla. Siksi tietysti haluan panostaa siihen. Mutta miksi ihmeessä se on niin vaikeaa?

Suorittamisesta läsnäoloon

Kiireen voit pysäyttää vain sinä itse

Minulla on aina elämässäni ollut kiire jonnekin. Aikuiseksi, valmistumaan, töihin, menestymään töissä, saavuttaa ja hoitaa asioita kiireesti kuntoon. Ratkoa kaikki, omat ja etenkin muiden asiat. Hoitaa loputonta listaa kaikenlaista; luottamustoimia, yhdistystyöskentelyä, lisää töitä ja vähän sitä sun tätä muidenkin puolesta, koska eiväthän ne muuten oiken hoidu – ja minähän olen ihan super hoitamaan ihan kaikkea! Kun lopulta pysähdyin havainnoimaan tätä, huomasin, että minulla ei ole hajuakaan, mihin olen menossa. Mihin oikein kiirehdin ja kenen asioita oikein hoitelen ja miksi? Kun yhden asian sain tehtyä, ajatukset olivat jo seuraavassa. Tai yleensä hoidin kahta tai kolmea asiaa kerralla. Mikään ei riittänyt, koskaan en ollut perillä tai malttanut pysähtyä. Ärtyisyys kasvoi ja harmistus siitä, miksi minun pitää aina tehdä kaikki, kukaan ei huomaa minua tai välitä jaksamisestani. Vaikka kuinka yritän tehdä aina vain enemmän. Mutta olinko läsnä itselleni ja tarpeilleni? Huomasinko edes lainkaan itseäni, huolehdinko omasta hyvinvoinnistani? En.

Pysähtyminen on vaikeaa, mutta lähes pakollista

Toimintatapani, tai selviytymisstrategiani, oli vahingollinen ja lopulta kestämätön. Elämä pakotti kovalla tavalla pysähtymään ja miettimään, kun ei vain enää jaksanut. Yksi pakollisen pysäyttämisen kerta ei riittänyt, mutta se aloitti prosessin, joka onkin kestänyt pitkään. Olen siitä ja muista pakkopysähdyksistä kiitollinen, vaikka isojenkin kärsimysten kautta onkin pitänyt kulkea. Tarvitsin ne kokemukset, ihan vain jotta ymmärtäisin lopulta katsoa elämääni ja arvioida rehellisesti, kenen elämää oikein elän? Ja vielä näin kiireellä. Muistin miten olin joskus nuorempana, melkein uupuneena, kokenut ajan, jolloin oli pakko pysähtyä hetkeksi ja hiljentää tahtia. Ensimmäisiä kertoja aloin ymmärtää, että pitää huolehtia itsestäni. Tosin silloin vetäydyin olemaan paljon yksin, juoksemaan pitkiä lenkkejä ja nauttimaan yksin viikonlopun rauhasta. Menin yliaktiivisesta ja -sosiaalisesta muiden mielen mukaan kaikkeen osallistujasta toiseen ääripäähän. Mutta siitä rauhallisesta olemisesta tunnistin jonkinlaisen mielenrauhan siemenen. Olin kadottanut sen vuosiksi, ja aikaisemmin pystyin siihen vain vetäytyneenä kaikesta. Hiljaisuutta, yksinoloa, ei edes telkkaria. Melkein askeettista olemista. Erakoksi minusta ei ollut. Miten löytää rauha pitämällä yllä hyvää yhteyttä muihin?

Läsnäolo on rakkautta itseä ja muita kohtaan

Läsnäolon voima on valtaisa. Lopulta olen oppinut olemaan läsnä itselleni ja etenkin omille tunteilleni. Niitä ei enää voinut suorittamisen alle tukahduttaa, koska tiedostin jo tilanteen, en enää voinut jatkaaa samalla tavoin. En muuttunut sen rakastettavammaksi ja paremmaksi ihmiseksi vaikka suoritin itseäni loppuun. Aloitin siis läsnäolosta itselleni, ja itseeni tutustumisesta. Ensin hiljaa yksin sohvalla maaten.  Avioeron läpi käyneenä mietin, minkälaista elämää haluan elää tulevaisuudessa. Lapset toisessa kodissa. Sen ja yksin itsen kanssa oli opittava elämään.  Muiden tarpeille olin osannut tarvittaessa olla läsnä ja pyörittää arkea – pinna liian usein kireällä omasta toiminnasta ja odotuksista muita kohtaan johtuen. Jos joku tarvitsi olkapäätä tai kuuntelijaa, minä olin siellä. Tajusin lopulta tarvitsevani olkapäätä ja tukea itse, koska minulla ei enää ollut mitään antaa muille itsestäni. Se on yksi vaikeimmista tunnustuksista, mutta siitä alkoi eheytymisen ultrajuoksuni viimeiset kilometrit. Suhde lapsiini on ollut aina vahva ja hyvä. Nyt se on syvempi ja rennompi; läsnäolo antaa kaikille. Enkä enää epäile, että tietävätkö he, kuinka paljon heitä rakastan.

Aito yhteys on korvaamatonta

Yhteys sisimpään tulee mielestäni läsnäolosta itsen kanssa, oman itsensä kohtaamisesta ja tuntemisesta. Omien varjopuolienkin tunnustamisesta. Vain siten voi olla laadukkaassa yhteydessä myös muihin ja muiden kanssa. Ja yht’äkkiä sitä huomaa, että janoaa aitoa tunneyhteyttä, ihmissuhteiden syvyyttä. Todellisia kohtaamisia. Ei ohi katsotuksi tulemista, vaan nähdyksi tulemista ilman näkymättömän lapsen viittaa ja suorittajan mestarivyön tavoittelua. Pelkkä samassa paikassa oleminen ja asioiden hoitaminen milloin missäkin porukassa jättää helposti tyhjäksi. On kaipuu aitoon ihmisten väliseen yhdessäoloon, mutta sekään ei ole mutkatonta. Alkaa toinen matka. Tunneyhteyden luominen muihin niin, että olet aito ja läsnä. Haavoittuva, heikko, epätäydellinen, ja silti arvokas. Ja sellaisena tulette kumpikin nähdyksi ja hyväksytyksi. Läheinen, tärkeä ja rakas ihminen joka haluaa tulla lähelle ja sinä haluat hänet sinne päästää. Vaikka jännittää, pelottaakin. Turva syntyy nyt itsessä ja kumpuaa sisältä, pelko häviää pikkuhiljaa ja luottamus kasvaa. Hetki kerrallaan sitä ymmärtää, mitä oikeastaan tarkoittaakaan sanonta, että vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista.

Läsnäolo on heti äidin jälkeen mahdollisesti suomenkielen kaunein sana.