Pitkästä aikaa minulle tuli inspiraatio kirjoittaa. Se on ollut kateissa koko kesän, mikä ei kesän riennoissa pienen vauvan ja viisivuotiaan äidiltä ole mitenkään tavatonta. Olen pohtinut viime aikoina kovasti sitä, kuka minä olen, muuta kuin kahden maailman rakkaimman tyttären äiti. Tällä kertaa vauvakupla on kestänyt pidempään, kuin ensimmäisellä kerralla. Uskon sen johtuvan puhtaasti siitä, että imetän yhä pian 7 kuukauden ikäistä vauvaamme. Esikoisen aikaan imetys ei ollut näin isossa roolissa ja kestikin vain pienen osan tästä ajasta, mitä nyt olen imettänyt. Imetyksen ansiosta olen saanut uppoutua niin syvälle vauvakuplaan, että nyt kun se on alkanut osoittaa ohenemisen merkkejä, olen aivan kuin uudesti syntynyt. Kaikki on uutta ja ihmeellistä naiseuden maailmassa. Onko elämää tosiaan vielä kuplan toisellakin puolella?!

Imetystä en ole vielä lopettamassa, en edes harkitsemassa lopettamista, mutta kiinteiden ruokien aloituksen jälkeen hormonitoimintani on tainnut alkaa työstää sitä tosiasiaa, ettei imetyskään kestä ikuisesti. Silmäni ovat alkaneet avautua sille, että saan myös panostaa omaan hyvinvointiini ja jaksamiseen. En ole pelkästään äiti, vaan myös nainen. Tytär, ystävä ja puoliso. Ei haittaa, vaikka välillä kävisin yksin jossain, tai jos välillä ostan ihan vain itselleni jotain.

Olen tietoisesti alkanut karsia elämästäni pois asioita, mitkä kuluttavat energiaa antamatta mitään tilalle. Aika on rajallista, joten miksi tuhlata sitä sellaiseen, mikä ei tuota itselle iloa? Joskus tällaiset asiat ovat niitä, mistä joskus sai paljon irti, mutta nykyään tuntuu taakalta. Silloin on osattava päästää irti. Sen jälkeen elämään mahtuu taas jotain, mikä antaa enemmän, kuin ottaa.