Synnytystarina – Toinen käynnistetty synnytys
Maanantaina 21.1. meillä oli käynti neuvolassa, jossa kysäisin miltä lapsiveden määrä vaikuttaa. Esikoisen synnytys nimittäin jouduttiin käynnistämään viisi vuotta sitten raskausviikolla 39+5 vähäisen lapsiveden määrän takia. Nyt olin alkanut epäillä lapsivettä olevan taas vähän, koska maha oli niin ”tiivis”, kuin vauva olisi vakuumipakattuna siellä. Hoitaja oli sitä mieltä, että lapsivettä on ihan hyvin.
Tiistaina 22.1. koitti viimein laskettu aika. Harjoitussupistukset olivat jo jonkun aikaa, päiviä tai viikkoja, ollut napakoita ja koko ajan ne voimistuivat. Olo oli ollut jo pitkään tukala, vaikka kipeitä supistuksia ei vielä ollut, sillä vauva painoi paljon hermoja ollessaan jo todella matalalla.
Keskiviikkona 23.1. oli ensin ihan tavallinen päivä. Esikoinen oli päiväkodissa, mies vapaalla ja hoitelimme päivällä asioita. Illalla meillä kävi vieraita ja minulla oli jälleen tuntuvia harjoitussupistuksia. Olin vähän huolissani vauvan hiljaiselosta, hän kyllä liikkui, mutta hyvin rauhallisesti ja välillä jouduin kunnolla pukkimaan mahaa saadakseni vastakaikua vauvalta. Soitin äidillenikin ja kerroin tilanteesta, hän tietysti suositteli soittamaan synnyttäjien vastaanottoon ja kysymään mitä kannattaisi tehdä. Kuuntelin vauvan sykettä ja sekin kuulosti jotenkin hitaammalta omaan korvaani, josta tietysti huolestuin entistäkin enemmän. Mieskin käski minua jo soittamaan synnärille, joten tein työtä käskettyä ja soitin.
Synnäriltä käskettiin tehdä liikelaskentaa (vauvan liikkeitä tulisi tuntua tunnissa vähintään kymmenen) ja sanottiin, että jos sen jälkeenkin vielä huolettaa niin toki voidaan tulla näytille. En saanut oikein tehtyä liikelaskentaa, sillä maha oli koko ajan niin kova ja huoli vauvasta vain kasvoi. Pian puhelun jälkeen tehtiin päätös lähteä ajamaan kohti synnytyssairaalaa, jonne meiltä on noin tunnin matka. Lähdettiin ajamaan kahdeksan jälkeen illalla ja koska kello oli jo niin paljon, veimme esikoisen yökylään äitini luokse joka asuu lähellä synnytyssairaalaa.
Synnyttäjien vastaanotossa ei onneksi tuohon aikaan sattunut olemaan ruuhkaa, joten pääsin heti sydänäänikäyrälle. Sykkeet olivat hyvät, mutta hämmästyin kun supistuksia piirtyi käyrälle säännöllisesti. Supistukset olivat jälleen myös astetta kipeämpiä, joten oletin niiden olevan jo oikeita kohdunsuuta avaavia supistuksia.
Käyrän jälkeen menimme lääkärille ultrattavaksi ja sisätutkimukseen. Vauva sai painoarvioksi kolme kiloa. Olin sormelle auki, kohdunkaulaa oli vielä pari senttiä jäljellä ja kohdunsuu pehmentynyt, mutta takana. Ja sitten, kuinka ollakkaan, lääkäri totesi lapsiveden määrän olevan ihan rajoilla onko sitä liian vähän, kuten olin itse epäillyt. Sen jälkeen kuulin ne tutut sanat jo ensimmäisestä synnytyksestä, ”alamme käynnistämään synnytystä”. Fiilikset olivat tuossa vaiheessa hyvin ristiriitaiset. Ensimmäisenä tuli hämmennys, sillä olin hyvin varma, että käymme vain tarkistamassa tilanteen ja ajamme yöksi kotiin. Toiseksi iski pieni harmitus, sillä olin niin toivonut tämän synnytyksen käynnistyvän spontaanisti. Kolmanneksi iski ilo siitä, että vihdoin pitkän odotuksen jälkeen alkaa tapahtua ja ihan lähipäivinä näemme meidän rakkaan vauvamme. Lääkäri ehdotti ensin, että aloittaisimme käynnistyksen lääkkeellä, mutta kerroin toiveestani mahdollisen käynnistyksen kohdalla, ettei sitä tehtäisi lääkkeitse. Lääkäri sanoi, että on mahdollista, että aamulla saadaan asennettua ballonki, eikä lääkettä käynnistykseen tarvita, mikä kuulosti itsestäni jo paljon paremmalta. Mies lähti ajamaan kotia kohti ja minä menin osastolle yöksi odottelemaan seuraavan päivän lääkärin kiertoa.
Torstaina 24.1. heräsin uuteen päivään osastolta. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja totesi, että ballonki saadaan asennettua paikalleen. Ballonki alkoi heti tehdä supistuksista kipeämpiä ja sain särkylääkkeen, mutta synnytyksen jo kerran kokeneena tiesin, että kaukana ollaan vielä synnytyspoltoista. Päivän mittaan supisteli, välillä viiden minuutin välein, välillä parinkymmenen minuutin välein ja jossain vaiheessa tuntui, ettei supista ollenkaan. Illalla alkaessani nukkumaan viestittelin miehelleni, että yön kovia supistuksia odotellessa, että jospa yöllä saisin ilmoittaa, että hän saa lähteä ajamaan synnärille. Kahden aikaan yöllä heräsin pettyneenä, olin nukkunut kuin tukki siihen saakka, eikä pienintäkään supistusta ollut tuntunut unen läpi. Torkahtelin, kunnes neljän aikaan taas heräsin ja kävin vessassa. Nykäsin muutaman kerran ballonkia, jotta se aiheuttaisi enemmän painetta kohdunsuulle ja pian viestitinkin miehelleni, että nyt tullut taas säännöllisemmin supistuksia. Tästä viestitstä meni alle puoli tuntia, niin ballonki irtosi. Kävin sanomassa hoitajille, mutta koska minua ei vieläkään supistellut mitenkään sietämättömästi ja synnytyssalitkin olivat täynnä, menin jatkamaan unia.
Perjantaina 25.1. heräsin 7.30 aikaan, kun hoitaja tuli ilmoittamaan, että aamupala tulee tunnin päästä ja kun olen syönyt, pääsen siirtymään synnytyssaliin. Soitin heti miehelleni töihin, että valmistautuu lähtöön. Puoli kymmenen aikaan olin synnytyssalissa ja pian myös mieheni ennätti paikalle. Kätilö rupesi tekemään sisätutkimusta aikeenaan puhkaista samalla kalvot, mutta koska kohdunsuu oli yhä takana, jatkoimmekin käynnistystä oksitosiinitipalla. Olin tässä vaiheessa kolme senttiä auki. Parin tunnin päästä kävin vessassa ja limatulppaa tuli varmaan kaikki loputkin mitä siellä oli vielä jäljellä ja istuessani takaisin sängylle sanoin kätilölle, että vieläkin tulee limatulppaa. No hän teki heti sisätutkimuksen ja sanoi, että tämä kyllä on ihan lapsivettä mitä nyt tulee! Joten tällä kertaa sentään kalvot puhkesivat itsekseen.
Oksitosiinitippa lopetettiin, jonka myötä supistusten väli piteni. Koitin olla jalkeilla ja liikkua, mikä sai aina kipeitä supistuksia aikaiseksi, mutta aina supistusten väli vain piteni uudestaan. Kävimme jaloittelemassa kanttiinissa ja tuon reissun aikana tuli ainakin pari kipeää supistusta. Supistukset eivät kuitenkaan yrityksistä huolimatta alkaneet tihentyä itsekseen, päätettiin jatkaa oksitosiinitippaa. Supistukset alkoivat tipan ansiosta tihentyä hyvin ja supistuksen kestokin piteni. Yhdeksän aikaan illalla, kun olimme olleet salissa pian 12 tuntia, olin vasta viisi senttiä auki. Supistuksia tuli sen verran tiheästi, että pyysin saada jotain kivunlievitystä ja sainkin heti kohdunkaulanpuudutteen. Aloin olla jo todella väsynyt ja supistuksia tuli lähes tauotta todella kipeitä puudutteesta huolimatta. Oksitosiinitippa lopetettiin taas ja päätimme laittaa epiduraalin. Hieman ennen yhtätoista epiduraali oli laitettu ja olin yhä vain viisi senttiä auki. Epiduraalin laitto oli loistava ratkaisu, sillä kroppani oli jo niin väsynyt ja jännittynyt. Tunnissa avauduin loputkin viisi senttiä, sillä noin kymmentävaille puolen yön sain luvan ponnistaa seuraavalla supistuksella.
Olin jännittänyt kaikkein eniten ponnistusvaihetta. Esikoisen syntymässä ponnistusvaihe oli nopea, mutta erittäin kivulias ja koin menettäväni tuolloin tilanteen hallinnan. Onneksi olin nyt kertonut kätilölle ja kätilöopiskelijalle tästä pelosta, sillä he osasivat rohkaista minua todella hyvin. Ja tällä kertaa ponnistusvaihe olikin sitten koko synnytyksen paras osa. Tunsin hallitsevani tilanteen, sain huokaistua supistusten välissä ja osasin rentouttaa lantionalueen hyvin ponnistuksen aikana. Ponnistusvaihe oli edellistä minuutin nopeampi, mutta tällä kertaa en tarvinnut edes yhtään tikkiä. Vauva syntyi minuutin yli puolenyön, sai apgar-pisteitä 9-9-9 ja pääsi heti puhdistuksen jälkeen rinnalle. ♥
Synnytyksen kesto
1. vaihe 8 h 50 min | 2. vaihe 11 min | 3. vaihe 4 min
Vauvan mitat
2934 g | 48 cm | 34 cm