Takana alkaa olemaan aika harvinaisen hullu viikko. Ahkerointia ja suurta helpotusta, lämpimiä halauksia sekä perhosia vatsaan nostattavia hymyjä – unohtamatta itkua, raivoa ja huutoa..

Kuten kerroin, kiirettä on pitänyt. Lisäksi reistaillut selkä on huolehtinut yöunien jäämisestä suhteellisen vähäisiksi mikä on näkynyt itkuna.. Ja koska tämähän ei ole riittänyt niin lisätään kuvioihin seuraavanlainen sotku: auto hajoaa kun edessä olisi pitkä matka eikä asian selvittelyä toki helpota kaveri jonka käsissä auto samaisella hetkellä on (eikä tätä ihmistä tahdo saada kiinni ja selvyyttä tilanteeseen vuorokauteen). Tämä kaikki kulmioitui turhautumiseen kun mitään ei tapahdu, viimeiset luottamuksen rippeet ihmiseen kärsii ja lopulta tämä tuntuu olevan se loukattu marttyyri. Meniköhän tämä nyt oikein? Saa nähdä kuinka verisesti tämä nyt loukkaantui kaunistelluista sanoistani..

Onnekseni tämä taas muistutti ihmisistä, jotka pyyteettä ovat apuna ja tukena – ja täydentävät minua heikkouksissani. Kun en osaa olla jyrkkä ja vaatia oikeuden tapahtumista kohdallani, niin kuin nyt kävi. Tunsin itseni hölmöksi – tytöt muistuttivat ettei ole väärin haluta uskoa hyvää ihmisistä ja auttaa. Itkin – sain olkapään jota varten itkeä. Väsyneenä sain apua – ja pian olinkin valmis suuntamaan kohti etelää helpottuneena, hyvin syöneenä ja mikä tärkeintä: tietäen että on olemassa ihmisiä jotka kaipaavat minut takaisin maisemiin…