Aloittakaamme leivästä

Koska jostakin aloitettava, olkoon leipä ensimmäinen asia, josta tässä blogissa kirjoitan. Tai leipä on nyt ensimmäinen asia, josta ikinä blogissa tai ylipäänsä missään julkisesti kirjoitan. Leipä on varsin sopiva aihe leipurin tyttärelle.

Meidän nelihenkisessä perheessämme leipä on niin perus, perus juttu, jota syödään sen enempiä ajattelematta ihan joka päivä. Jokunen vuosi sitten meillä syötiin lähes yksinomaan tummaa ruisleipää, mutta nyt ollaan lasten toiveesta lipsahdettu turhan vahvasti vaaleamman leivän puolelle.

Olen innokas leipuri, mutta vaivaan ja pyörittelen mieluummin pullataikinan kuin sämpylät – Niin hyvää kuin tuore itse leivottu leipä olisikin, pulla vie voiton. Ajatuksena itse oman leipänsä leipominen kuulostaa ihanalta, mutta käytännössä homma ei ole varsinaisesti houkutellut.

Jo joulun alla silmiini osui erityisen herkullinen kuva pataleivästä ja melkein haistoin jo tuoreen leivän tuoksun nenässäni. Opiskelin valmistusohjeet ja totesin sen olevan sopivan vaivaton, jotta voisin joku aamu yllättää (itseni ja) perheeni ihanalla rapeakuorisella leivällä. Mutta ylläri, leipä jäi tekemättä. Joulun aikaan kun on niin paljon kaikkea muutakin hyvää syötävää.

Ajatus pataleivästä palasi mieleeni nyt aika paljon myöhemmin. Silmäilin muutamaa eri reseptiä ja yhdistelin ohjeita sen mukaan, mitä omasta kaapista sattui löytymään.

Pataleipä

4 dl vettä

1 tl suolaa

1 tl kuivahiivaa

3 dl vehnäjauhoja

3 dl sämpyläjauhoja

1 dl ruisjauhoja

0,5 dl auringonkukan siemeniä

Loraus öljyä padan pohjalle

Lämmitin veden 42 asteiseksi, yhdistin kuivat aineet ja kippasin lämpimään veteen. Sekoitin vispilällä, pistin tuorekelmun kupin päälle ja törkkäsin kylmään uuniin odottamaan aamua. Oma pääni on ollut sen verran epäluotettava viime aikoina, mitä tulee asioiden muistamiseen, että otin varman päälle ja pyysin miestäni muistuttamaan minua aamulla ylläristä uunissa. 

Aamulla muistin kuin muistinkin kohoavan taikinani, pyörittelin sen pyöreän leivän muotoiseksi ja jätin pöydälle kohoamaan vielä siksi aikaa, kun tyhjä pata lämpiää uunissa. Sitten taikina pataan ja pata kansineen 225 asteiseen uuniin. Puolisen tuntia leppoisaa kahvin hörppimistä sohvan nurkassa, jonka jälkeen oli ponnistettava itsensä ylös ja keittiöön. Jotta leipään saa kivan rapean kuoren, lasten mielestä kovan, ei auttanut vaikka miten markkinoin sanaa rapea, leipää paistetaan vielä vartti ilman kantta. Tässä kohdassa samalla, kun on kerran keittiöön asti vaivautunut, on hyvä aika santsata kahvia. 

Kaikille maistui ja bonuksena ihana, hyvää mieltä aiheuttava tuoksu levisi koko kotiin. Ensi kerralla kokeilen sekaan kauraa. Ja ehkä joku kerta saan aikaiseksi ne vähän enemmän työtä vaativat sämpylätkin. Vähän vilkaisin jo erilaisia helppoja reseptejä. Kenties jo ihan tässä kevään aikana.