Meidän perheessä on kolme innokasta luistelijaa, ja sitten yksi ei niin innokas. Se olen tietenkin minä itse. Mielelläni lähden seuraksi, vaikken itse luistelekaan. Kenttien jäädytystä odotettiin syksyllä todella malttamattomasti. ”Joko? Nytkö on? Voidaanko mennä katsomaan?” Ja niin me useamman kerran menimme. Yllättäen vesisateesta loskan keskeltä ei löytynyt jäätä.

Nuorimmainen eli juuri kolme vuotta täyttänyt Hertta sai tänä syksynä ensimmäiset oikeat luistimensa. Neljä vuotta alkutalvesta täyttänyt Tillis luisteli jo viime talvena tosi rohkeasti. Silloin Hertta otettiin mukaan jäälle sellaisilla neliteräisillä ensiluistimilla, joilla Tillis oli puolestaan aloittanut sitä edellisenä talvena, ollessaan nipin napin kaksivuotias. Nuorena on siis vitsaa alettu vääntää.

Tämän talven ensimmäisillä kerroilla Tillis käytti vaunuja luistelutukena, kun halusi nauttia vauhdin hurmasta. Nyt hän menee itsekseen jo niin hirmuista vauhtia, ettei ole tukea enää kaivannut. Hertta halusi alkuun pitää kädestä, enemmänkin henkiseksi tueksi, sillä aika hyvin hän pysyi pystyssä myös itsekseen. Enää hänkään ei apua kaipaa, korkeintaan kaatumisen jälkeen ylös nousemiseen, kun omat voimat alkavat hiipua.

Meillä lapsia ei ole siis tarvinnut yhtään houkutella vetämään luistimia jalkoihinsa. Molemmat ovat olleet ihan ensimmäisistä kerroista asti tosi innoissaan ja halukkaita opettelemaan, lukuisista kaatumisista huolimatta. Luistelemassa ollaankin käyty säässä kuin säässä, lähes päivittäin. Lapset nauttivat, kun huomaavat kehittyvänsä ja tietysti myös vanhempien lukuisista kehuista. Tytöt olivat aivan onnessaan, kun vieras ohikulkija ihmetteli ääneen, miten hienosti pienet tytöt osaavatkaan luistella. 

Jos oikein muistan, olen itse ollut luistimet jalassa viimeksi neljä tai viisi vuotta sitten. Silloin oli pakko ottaa kypärä päähän, koska pelotti liikaa. Alkuun hissuttelin kuin en olisi ikinä luistimilla ollutkaan, mutta loppua kohden luulin pärjääväni jo ihan hyvin. Olin väärässä. Kun uskaltauduin vilkaisemaan ympärilleni, huomasin jopa lasten kiitävän ohitseni.

Tänä talvena lupasin lapsille kaivaa omat luistimeni esiin, mutta rohkeus ei ole vielä riittänyt. Reippautta liian vähän ja pakkasta liikaa. Varpaani ovat harmittavan herkät kylmälle ja tämä onkin syy, miksi kiinnostukseni aikoinaan luistelua kohtaan lopahti. Muistan vielä alle kouluikäisenä olleeni ihan fiiliksissä luistelusta, mutta kammonneeni luistelua ja jääkalikkavarpaita koulun liikuntatunneilla.

Hassua muuten, miten jotkin asiat tuntuvat muuttuvan kovin nopeasti. Itse lapsena luistelin ilman kypärää, enkä muista kellään muullakaan olleen. Nyt asia on kääntynyt aivan päinvastoin, kypärä lapsen päässä on itsestään selvyys. Hyvä näin, koska meillä lapset eivät osaa tätä edes kyseenalaistaa vaan ottavat kypärät päähänsä ihan automaattisesti. Oikeastaan ovat jopa ylpeitä omista hienoista kypäristään, jotka pukevat jo kotona, eikä haittaa vaikka jäälle mentäisiin ruokakaupan kautta.

Tänään Tampereella tuli ensin reippaasti lunta, jonka jälkeen lumisade muuttui silkaksi vedeksi. Kauppareissulla jäätilanne täytyi toki käydä tarkistamassa –aika huonolta näytti. Loppu viikolle luvattiin vielä kivan oloisia pikku pakkasia. Toivottavasti jäät laitetaan vielä uudelleen kuntoon, jotta minäkin pääsisin pitämään lupaukseni.