On varmaan luonnollista, että ihminen kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat häntä lähimpänä. Vastuullisuus ja empatia ovat taitoja ja osittain luonteenpiirteisiin liittyviä asioita, jotka vaihtelevat todella paljon erilaisten ihmisten kesken. Tämän olen huomannut tänä keväänä ja ehkä nyt syksyllä vielä isommin.

Toinen aalto ja olisko enemmänkin sama epidemia, joka ei koskaan hävinnyt jyllää keskuudessamme. Toisen mielestä on paha asia mennä kauppaan.Toinen pysyy kotona jatkuvasti, kun taas toinen ottaa ensimmäisen lennon Etelään. Tämä epidemia ei ole tarkoitettu muiden miellyttämistä varten, vaan tässä on luotettava ihmisten vastuullisuuteen niissä rajoissa mikä on mahdollista kenellekkin.

Mutta siinäpä se pulma tuleekin. Kuka pystyy ja mihin. Etätyöt eivät ole mahdollisia kaikille, mutta on hyvä jos pyritään vähentämään liikettä muiden ihmisten kesken. Toisten on pakko käyttää julkista liikennettä ja puolestaan toisten ei ihan oikeasti ole pakko mennä edes kauppaan. Tästä kaikesta on herännyt ilmiö, jossa syyllistetään toisia siitä mihin itse pystyy vaikuttamaan. Kaikki meistä ei pysty ottamaan samaa vastuuta yhteisen hyvän vuoksi ja tätä se nyt vain on. Voi olla, että tänä keväänä olit se, joka toteutti kaikki suositukset ja naapurisi ei. Tänä syksynä sinä saat marttyyrin leiman, koska tottelet yksinäsi ohjeistuksia epidemiaa vastaan, kun taas toiset riekkuu baarissa vitsaillen koronasta Corona-olut kädessä. Väärin?

Siitähän tässä yhteiskunnasta on oikeasti kyse, että jokainen toteuttaisi niitä suosituksia ja ohjeistuksia joihin kykenee ihan oikeasti. Unohtaisi sen asenteen, että jos toi tekee tota niin minä olen oikeutettu tähän. On luonnollista, että ne mitkä koskettaa itseään ovat paljon herkempiä aiheita itselleen. Mä en pysty tekemään etätöitä ja mä olisin kiitollinen, jos pystyisin. Olen jopa salaa kateellinen niille, ketkä pystyy ja ihmettelen miten joku kehtaa valittaa siitä. Olisi hienoa, kun ei oikeasti pahimmassa alloossa tarvitsisi liikkua julkisilla. Kaikista pahimmalta on tuntunut viedä lapsi esikouluun, mutta samalla olen ollut kiitollinen niille, jotka ovat pitäneet lapsensa kotona. Minimoimalla lapsimäärä on jopa tuntunut turvalliselta viedä. Mutta siihenhän tämä kaikki on perustunut, jottei tarvitse sulkea koko maata. Teet sen mitä pystyt. Ei sitä mitä haluat.

Kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki on saanut ihmiset jotenkin katkeriksi ja toisia syyllistäviksi. Kyse on vaan juuri siitä, että jokainen hoitaisi oman osuutensa. Toki itsekin kesällä matkustin kerran Helsinkiin. Olen halunnut tukea ravintoloita ja käynyt terasseilla. Helposti sitä tulee myös sellainen olo, että jos en saanut tartuntaa silloin niin ehkä en saakaan. Tänään aamulla havahduin kuitenkin pieneen syyllisyyden tunteeseen siitä, että miksi on pitänyt tehdä niitäkään asioita, joita ei oikeasti ollut pakko tehdä. Jos kaikki lepsuilevat ei tulos ole hyvä.

Mulle henkilökohtaisesti tämän tilanteen soisi menevän ohi nopeasti ihan oman päivätyönikin puolesta. Alani ei kestä tätä enää kauaa ja jos tulee uusi yhteiskunnan sulkeminen, se voi tarkoittaa minulle lomautusta tai jopa työn menettämistä. Ja vaikka sen itse kestäisin niin lama tästä seuraa joka tapauksessa muutaman vuoden sisään. Tuntuu siksi hieman hurjalta, että ajatteleeko ihmiset kokonaisvaltaisesti vai vain sitä omaa ympyräänsä. Ja onko juuri matkustelulla ja ravintoloissa käymisellä Suomessa haluttu tukea taloutta.

Koska fakta on, että kotona pysyminenkään ei voi olla ikuista. Ja siksi ehkä tässä kaikessa on se idea, että osa hoitaa hommansa kotiin ja tästä selvitään. Puolestaan osa tukee kulutusta ja siltäkin puolelta selvitään.

Koska mehän olemme tässä yhdessä.Vai mitä mieltä olette? 

<3: Kattu

Ai että mä meinasin repiä taas pelihousut, kun somessa pyöri mustavalkohaaste ja ihmiset pahoitti mieltään. Joku ei tiennyt haasteen alkuperää. Joku sanoi, että on hyvä, että osallistutaan haasteisiin, mutta se ei auta ketään. Se sitten taas varmaan auttaa, kun joku kertoo haasteen alkuperän ja on siten parempi ihminen? IHMISET PLIIS!

Mut haastettiin kans tähän, mutta multa menee nää haasteet yleensä ohi silmien kaiken somehöpinän keskellä. En osallistunut, mutta huomasin kuinka uutisiin pamahti tosi ihania mustavalkokuvia. En tiennyt mikä oli alkuperäinen idea. Mistä mä toisaalta heti olisin voinut tietääkään tai kukaan meistä. Haasteita kun tulee ja menee.

Jos sitten mennään itse aiheeseen niin väkivalta. Erityisesti naisiin kohdistuva. Suomi. Tabu. Se on ihan sama missä päin maailmaa ollaan niin asia on väärin. Se mikä sai mut miettimään haasteen aiheuttanutta haloota oli se, että haaste, joka pyöri somessa ei monenkaan tekstissä  sivuuttanut sitä asiaa, että myös kotimaassamme vallitsee väkivalta. Tilaisuus olisi ollut oiva siihen. Aiheestahan on kirjoitettu sata lauluakin. On kyseenalaista, että täällä ei puhuta alkoholismista eikä kotiväkivallasta. On fakta, että täällä sitä tapahtuu todella paljon. Enemmän kuin ehkä muualla.

Sä et välttämättä edes tiedä, jos sun työkaveria, siskoa, äitiä, mummoa tai naapuria lyödään kotona. Puhumattakaan henkisestä väkivallasta. Miksi? Koska tässä maassa siitä ei puhuta. Ei edes silloin, kun aihe on tapetilla. Joo joskus taisi terveydentiedon tunnilla saada jonkun puhelinnumeron, jos on hätä, mutta siihen se tais jäädä. Aihe, joka koskettaa noin kolmasosaa suomalaisista naisista. Mistä tämä tilasto on otettu? Tapauksista, jotka tulevat ilmi viranomaisille? Entäs ne tapaukset, jotka melankolisten laulujen maassa lakaistaan maton alle?

Tiedostan, että maassamme se ei kuitenkaan ole samalla tavalla hyväksyttyä kuin joissakin muissa maissa. Tiedostan, että täällä ei olla purkamassa sopimuksia eikä väkivaltaan kannustetta oppikirjoissa. Mutta onko se hiljaista hyväksyntää, kun emme kuitenkaan puhu ongelmastamme, jossa olemme tilastojen kärjessä ? Sama koskee alkoholin käyttöä, jonka tiedän lisäävän väkivaltaa kotona.

Moniko meistä näkee vierestä kuinka mies puhuu rumasti  naiselleen? Moniko näkee päältä mitä toisten kotona tapahtuu? Ei se ole kovin vaikeaa, jos avaa silmät. Vaietut ongelmat ovat läsnä, koska emme puhu ääneen edes omista ongelmistamme. Kyllä mä tiedän, että jos joku tätä postausta erehtyy lukemaan se tietää mistä mä puhun.

Mun mielestä on surullista, että pitkät pyhät nostavat tilastoja. Mutta oletteko ajatelleet, että ehkä ne ei nostakaan? Ehkä ne ovat ne oikeat tilastot. Vaietut salaisuudet nousevat pintaan silloin kun ei jaksetakkaan esittää. Kun on aivan liian monta päivää jaksettava pitää kulissia yllä.

Naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä? Mistä tämä juontaa juurensa? Asenteet, jotka meihin suht nuoreen kansaan on istutettu ei ole sadassa vuodessa hoidettu pois. Tai on, jos niistä ei puhuta. Iskelmälauluissa pyörii sanoituksia ankeasta avioelämästämme. Kuuntelemme niitä perjantaisin oluttuopin äärellä hiljaa hyväksymmällä. Vaikka oikeasti ne ovat totisinta totta.

Ensi kerralla, kun tulee haaste avaa suusi. Mutta älä kauniista kuvista, vaan vaietuista salaisuuksista. 

<3: Kattu