Ladataan...
Kattungar

Pakko puuttua aiheeseen, vaikka se on ehkä jo vähän kulunut. Olen aiemmin kertonut mielipiteeni nettivalmennuksista ja mitä haittaa ja hyötyä koen niistä olevan. Olen myöskin aina lähtökohtaisesti sitä mieltä, että mikään ei opeta niin hyvin esimerkiksi treenaamaan kuin face to face tapahtuva lähiopetus. Se, että joku kädestä pitäen livenä opettaa sulle miten tehdään vaikka maastaveto, niin sitä tietoa ei voita mikään. 

 

Mutta puhutaan nyt enemmän ruokavaliovalmennuksista, jotka ovat nykyään kovassa huudossa. Markkinoilla myydään ties mitä ja halvalla. Tästähän tietenkin alan ammattilaiset ja konkarit ovat avanneet sanaisen arkkunsa. Käytännössä minun tai heidän mielipiteillään ei ole mitään väliä. Jokatapauksessa ne myyvät. On kuitenkin mielestäni kiva seurata tätä kaikkea ja kuunnella ihan oikeasti ihmisten mielipiteitä ja varsinkin niiden asiakkaiden mielipiteitä. No mitä ne konkarit sanoo? No konkarin mielestä kaikki on luonnollisesti täyttä paskaa. Laihtuminen tai kiinteytyminen on helppoa. Lisäksi ihmisten pitäisi kuulema ymmärtää ettei ole helppoa tai nopeaa tietä laihtumiseen, vaan yksinkertaisesti salilla pitää vain tehdä töitä ja syödä "niin kuin normaalit ihmiset syö". AIVAN. No joo totta näinhän se on, mutta mietitäänpäs tarkemmin. 

 

 

Syöminen ei ole aina pelkkää syömistä. Syömiseen liittyy hyvin paljon erilaisia mielialoja, tunnetiloja, sosiaalisia tilanteita. Kaikki eivät oikeasti tiedä miten syödä, jos haluavat vaikka lihaksia lisää tai haluavat kiinteytyä. Toisaalta taas jotkut voivat tietää mitä syödä, mutta ei paljonko. Puolestaan jollekin tämä on kyllä selvää, mutta kaipaa silti jonkun ohjeen jota noudattaa. Luonnollista eikö? Me ihmiset elämme maailmassa, joka on täynnä sääntöjä ja ohjeita. Ja veikkaan, ettei tästä yhteiskunnasta tulisi yhtään mitään, jos niitä ei olisi. Ohjeet motivoi, mutta saa myös tekemään jotain. Vaikka itse laatisit itsellesi ohjeen, teet sen todennäköisesti motivoituneenpana, kun joku muu on tehnyt sen sinulle. Ja jos vielä maksat siitä se saa enemmän arvoa se ohje. Eikös. 

 

Konkarit ihmettelevät myös sitä miksi ihmiset kaipaavat muuttuvaa ruokavaliota? Noudatat kolme viikkoa jotain ja sitten kaivataan joku taikasauvanheilautus, jolla saadaan lisää buustia. Konkarit haukkuvat ja ihmettelevät ihmisiä, jotka kaipaavat muutosta, kun todellisuudessa ruokavalio pitäisi tehdä niin, että noudatat sitä loppuelämäsi. Aivan. Mutta mikä ihmistä motivoi? Muutos, uusi vaihde, uusi paperi, uusi ohje. Elämän elinehto on muutos. Jos tietäisit, että elämäsi olisi yhtä samanlaista päivää koko loppuelämäsi ajan, eikös alkaisi vähäsen masentamaan. Voisi samantien unohtaa tavoitteet ja päivämäärät. Kaikki suunnitelmat voisi heittää roskakoriin. Siksi ihmiset haluavat uuden ruokaohjelman kolmen viikon päästä, vaikka siinä olisi 5 grammaa vähemmän kaurahiutaleita. 

 

 

Kärjistänkö? Kyllä, mutta tässä tapauksessa se on ehkä ainut puolustuskeino minkä voin tehdä puolustaakseni näitä etävalmennuksia. Totta on se, että jos ostat 25 euron ruokavaliovalmennuksen, se ei ole henkilökohtainen. Todennäköisesti sadat muutkin ihmiset saavat sen saman ohjeen ja teillä saattaa olla aivan erilainen lähtötilanne. Kuitenkin näissä valmennuksissa otetaan yleensä huomioon se, että ne ketkä tämänlaisen ruokavalion haluavat ostaa, on heillä yleensä sama ongelma. Ja suurin ongelma on monesti liiallinen syöminen. Liian harvoin syöminen. Ateriarytmistä ei pidetä kiinni ja illalla saatetaan ahmia kolmen päivän kalorit kerralla. Ei tiedetä miten syödä  ja miksi. Tavoitteena ei välttämättä ole muuta kuin saada tukala olo pois ja siinä sivussa menettää muutama kilo. Jos tämä 25 euron valmennus saa aikaan sen, että ihminen voi paremmin. Saa ehkä eväät siihen, että miten syödä tasaisesti ja niin, että jaksaa vielä treenatakkin. Niin ketä tässä häviää? Okei asiakas häviää sen 25 euroa tai enemmän, mutta se on pieni summa siitä, että motivoidut muuttamaan elämäsi suuntaa parempaan, jos olet voinut huonosti esimerkiksi ylipainon tai liian rasvaisen ruuan takia. 

 

Se, että konkarit huutelee ja samalla myyvät itse netissä valmennuksia, jotka eivät itse asiassa ole yhtään sen henkilökohtaisempia ei mielestäni luo hyvää henkeä. Myönnän, että itse en ostaisi välttämättä massavalmennusta, koska olen niin kauan maksanut henkilökohtaisista valmennuksista, mutta en silti ole sitä mieltä, ettei niistä olisi kenellekkään mitään hyötyä tai että ne olisivat vain järkyttävää rahastusta. Bisnestä se tottakai on ja edullinen hinta takaa asiakkaalle pienemmän kynnyksen lähteä mukaan, mutta jollekin se voi olla alku parempaan päivärytmiin. Kaikki eivät välttämättä edes halua näyttää naamaansa tai kaipaa kontaktia sen enempää ammattilaiseen kuin verkossa ja mun mielestä se on enemmän kuin fine. 

 

Mitä mieltä te olette? Kommenttiboksiin saa myös mielellään kertoa kokemuksia, jos löytyy :)

<3: Kattu

Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

Mä puhun paljon mun perheeni naisvahvistuksen kanssa asioista. Oikeastaan ihan kaikesta mitä maan päällä on. Mitä maailmalla tapahtuu, mitä elämässä tapahtuu. Mikä on oikein, mikä väärin, ihan kaikesta. Se rikkaus mitä nykypäivän sovellukset ovat tuoneet ovat ainakin itselleni nämä viestimistavat, joissa voi samanaikaisesti kirjoitella useammankin eri ihmisen kanssa. 

 

Oon erittäin onnellinen, että mun oman sukuni naisten kesken voi jutella ihan mistä vaan. Jopa olla eri mieltä aika tiukoistakin asioista ilman, että kukaan yrittäisi loukata toisen ajatusmaailmaa. Myös siitä olen kiitollinen, että jos itselläsi on huono viikko meneillään, saan kyseisiltä naisilta älyttömän paljon tsemppausta. Eikä kukaan heistä koskaan epäile minun olevan tulossa hulluksi. Voin myös jutella siitä, että jos olen väsynyt, kukaan ei epäile sitä tai kerro kuinka minulla ei ole syytä olla väsynyt.

 

Välillä huomaan, jos pysähdyn aloilleni, että olen fyysisesti aika poikki. Voin kyllä hyvin ja olen onnellinen, mutta jokin väsymys hiipii kroppaani, jos pysähdyn aloilleni. Siksi liikaa on joskus liikaa. Ja liian äkkiä on joskus liian äkkiä. 

 

Mitä tarkoitan sillä, että liian äkkiä? No tarkoitan sillä puhtaasti elämän vauhtiani. Olen itseni haastaja. Luon jatkuvasti jotain uutta. Koen ne päässäni ehkä projekteina, vaikka ne todellisuudessa ovat osa elämääni. Kuitenkin olen sen verran realisti, että tiedän etteivät asiat tapahdu hetkessä. Mutta en ole kuitenkaan niin optimisti, että uskoisin, että jotkut asiat vain tapahtuvat äkkiä. Ei hyvät asiat ainakaan. Siksi joskus tuntuu, että suunnittelen asioita elämässäni niin pitkälle, etten jätä itselleni yhtään hengähdystaukoa. Pysyykö kukaan enää kärryillä mistä yritän kirjoittaa? 

 

Otetaanpa vaikka esimerkkejä: 

 

Halusin opiskelemaan, hain opiskelemaan, sain paikan. Suunnitelmani oli kerätä voimia imettämisen ja yötöiden ja rankkojen ravintoladuunien jälkeen ja lykätä opiskelua vuodella. Juu kyllä tein yötöitä samalla, kun heräsin klo 7 hoitamaan vauvaamme. Tulin ehkä klo 5 kotiin, joten herääminen on hieman väärä sana. En siis tehnyt tätä joka yö, mutta kuitenkin. No en tosiaan kuvitellut saavani mitään opiskelupaikkaa, ja jos sen olisin saanut, oli tarkoitukseni lykätä aloittamista vuodella. Se oli suunnitelmani. Kunnes kuulin pääsykokeissa, ettei sellaista saa enää tehdä. Kaiken ilon ja riemun jälkeen, että sain opiskelupaikan, olin lopulta kauhuissani kuinka jaksaisin pienen lapsen äitinä edelleen tehdä töitä, opiskella ja stressata tyttöni uutta elämää varhaiskasvatuksen piirissä. No eihän se lopulta hyvin mennyt. 

 

Halusin naimisiin. Vuonna 2017 kesällä eli viime vuonna. No olen ollut naimisissa jo kaksi vuotta, koska sain hyvät peruutuspaikat, ja kirkossakin oli tilaa ja noh, mikäs siinä. En tajunnut saavani häihin juhlapaikkaa niin äkkiä. Enkä  tiedä miksi lopulta lähdin siihen rundiin, mutta jotenkin se vain houkutteli. Opiskelut, työt, häiden suunnitellu. Yes I can. 

Halusin takaisin työelämään, mutta en vanhaan työhöni. Jatkoin siis seesteisesti töitä ja koulua (koulua en kyllä kovin aktiivisesti) ja hain työpaikkaan, josta oma pomoni vinkkasi. Jes! Sain sen. Haaveilin, että jee nyt käytän viimeiset opintotuet, relaan kuukauden ilman mitään. No viimeinen työpäivä vanhassa työpaikassa taisi olla launtaina ja maanantaina sitten alkoi uusi arki. Olin maailman onnellisin, että sain työn, ja olen edelleen, mutta siihen työhön lähdin aivan rättiväsyneenä. 

 

Ja niin edelleen...tähän voisi listata vielä harrastuksiin liittyvät mahdollisuudet, jotka aukesivat "ennen aikojaan". Yötöiden välissä juostut puolikkaat maratonit, ja niihin harjoittelu. Ja asunnon ostot, ja lapsen sairastamisputket. Miehen pari selkäleikkausta ja sitä edeltävä selän kanssa reistailu, joka välillä teki minusta melkein ainoan vanhemman. Olen siis välillä havahtunut siihen, että mikä onkaan elämäni vauhti ja keksinkö koko ajan uutta vanhan tilalle. Kannattaako tähän enää mainita kisadieettiä, josta olen vasta toipumassa ja samalla suunnittelen jo uutta koulutusta, jonka voisin toteuttaa työn ohella?

 

 

 

Kun kaikki suunnitelmat tulevatkin toteen nopealla aikatahdilla sen pitäisi olla pelkästään positiivinen "ongelma". Mutta onko se? Lopulta se syö kuitenkin energiaa joltain toiselta "projektilta", mikä johtaa siihen, että lopulta mikään projekti ei valmistu. Ei voi antaa itsestään kaikkialle. Ja jos antaa, antaa vain osan energiastaan. On pakko keskittyä johonkin täysillä, jotta voi saavuttaa hyviä tuloksia. Nyt taidan olla siinä tilanteessa, että kaikkeen suuntaan on hötkyilty, mutta mikään projekti ei etene loppuun niin kauan, kun yritän kaikkea samaan aikaan. Kyllä se taitaa olla niin, että jonkinlainen lukujärjestys pitää omaankin elämään laittaa.

 

Toisaalta mä olen hektinen tyyppi. Enkä usko olevani ainut, joka paahtaa menemään. Kyllä ihan varmasti muutkin, ehkä jopa lujempaakin kuin minä. Se, että olen liikkeessä, on osa mua. En halua pysähtyä ja jos pysähdyn, en koe elämän haastavan minua tarpeeksi. Silti välillä mietin, että liian äkkiä on tosiaan liian äkkiä. Ja joskus ne omat projektit voisi oikeasti asettaa pidemmälle aikavälille. Tai sitten paahtaa niin hemmetisti menemään, että joskus saavuttaa sen tilan, kun haluaa pysähtyä. Sunnuntaina kuitenkin suuntaan etelän aurinkoon Kreetalle ja siellä aion mennä ilman aikatauluja ja kelloa. Ehkä jopa ilman suunnitelmia. Kuitenkin haluaisin muistuttaa kaikkia, että do what you love. Love what you do. Eivät ole ollenkaan pöllömpiä lauseita, tosin vähän kulutettuja ehkä  ;)<3

 

Muistakaa pitää omasta jaksamisestanne huolta. Koskaan ei nimittäin tiedä mitä elämä eteenne heittää.

 

 

<3: Kattu

Ladataan...

Ladataan...
Kattungar

Pitkästä aikaa. Blogi on ollut kyllä mielessä harva se päivä, mutta mitä kauemmin täältä on pois, sen isommaksi tulee kynnys kirjoittaa. Kirjoitin äsken pitkän sepostuksen fitnesskisoista, jossa kisasin huhtikuussa. Sen jälkeisestä ajasta ja nykyhetkestä. Mutta tietenkin kirjoitus hävisi ruudulta kuin tuhka tuuleen. Isoin syy kirjoitustaukoon oli varmasti fitnesskauteni, etenkin siihen sisältynyt 19 viikkoa kestänyt dieetti. Dieetti meni hyvin ja raskaalta se alkoi tuntua vasta muutamia viikkoja ennen kisoja, mutta ne viimeisimmät viikot olivatkin sitten todella raskaita. 

 

 

No miten itse kisat meni?

 

Mielestäni kisaviikonloppu meni aikataulujen, järjestelyiden, fiiliksen, kaiken suhteen täydellisesti. Kuitenkin sijoitukseni oli vasta kymmenes, johon olin/olen äärimmäisen pettynyt. Odotin finaalipaikkaa ja koko loppudieetin vedin sen voimalla, että oikeasti uskoin itseeni. Mutta näin jälkeenpäin ymmärrän, että esiintymiseni ei ollut kohdillaan. Kisaväri ei myöskään pysynyt päälläni ja lopputulos oli todella suttuinen. Lookini oli aika kaukaa nykypäivästä ja lihakseni olivat aivan liian pienet verrattuna kärkisijojen naisiin. Kisakunto oli kyllä rasvaton ja sen eteen oli tehty töitä, mutta sillä ei korkata pokaaleja valitettavasti. Kisaamisesta jäi kyllä kaikesta huolimatta hyvä fiilis ja kisat eivät missään tapauksessa kaduta. 

 

Palautumisen suhteen olin melko holtiton ja en huoltanut kehoani juurikaan dieetillä, saatikka sen jälkeen ja siitä seurasi muutaman viikon päästä ongelmia. Palasin heti kisojen jälkeen into pinkeenä salille ja paahdoin menemään entiseen tapaan. Ravintoasiat eivät hirveästi kiinnostaneet ja kehonhuolto vielä vähemmän. Siitä alkoikin sitten flunssakierre ja jalkojen särky, joka alkoi vaivata töiden tekoa ja arjessa jaksamista. Kuormitin kroppaani aivan liikaa ja kroppaani särki joka puolelta. En syytä tästä kisaamista, vaan omaa välinpitämättömyyttä lepoa, hierontaa ja ylipäätään palautumista kohtaan.

 

No kisaanko enää?

En suoraan sanottuna tiedä. Ensinnäkin moni kisaaja lopettaa kisaamisen minun iässä. Lihaksistoltani olen melko pieni ja lihasten rakentamiseen menisi omalla kohdallani vuosia. Laji vaatii paljon aikaa ja rahaa, enkä tiedä olenko valmis maksaamaan siitä niin kovaa summaa. Kävelin tänään koirani kanssa lenkillä ja mietin, että milloin olen ollut kaikista onnellisimmillani elämäni aikana? Mieleeni tuli heti aika, jolloin olin kotihoidonvapaalla tyttöni kanssa. Tein kyllä töitä, mutta pääosin iltaisin ja öisin. Treenasin silloin puolikkaaseen maratoniin ja harjoitin samalla kyllä lihaskuntoa, mutta juoksua tukien. Söin, kun oli nälkä, mutta rankenteeni oli tahtomatta tosi kevyt silloin. Koin kuitenkin kroppani ja itseni tosi vahvaksi. Ehkä juuri sen hyvän olon takia. Rakastan edelleen kuntosalia ja fitnessmaailmaa. Mutta rakastan myös juoksemista, jota minulla onkin kova ikävä. Pidän haasteista ja kaipaan tavotteita sekä työelämässä, että myös urheilussa, mutta en ole varma lajista. 

 

                                                         Kuva: Tomi Rehell

 

Olen aina ollut sirorakenteinen, pieniluinen, kevyt ylipäätään. En tiedä hajoaako kroppani, jos yritän väkisin tehdä siitä lihaksikkaan ja ison. Tässä iässä synnyttäneenä naisena alkaa tuntemaan jo oman kroppansa hyvin. Tai oikeastaan olen tuntenut sen aina hyvin, ja siksi kuuntelen sitä nyt erityisen huolella. Isot ruokamäärät tekevät olostani raskaan ja tällä hetkellä isoilla painoilla treenaaminen saa suorastaan selkärankani paukkumaan. En koe olevani täysin palautunut kisoista. Mulla ei myöskään ole mikään kiire kisalavoille, mutta silti mietin väkisinkin onko mulla rahkeita kroppani puolesta niihin isoihin lihaksiin? Ihmiset ovat erilaisia ja nautin hiestä ja urheilusta. Mutta kaikkein mieluisin treeni mulle oli esimerkiksi dieetillä ne aerobiset, vaikka yleensä ne ovat fitnesskansalle sitä pakkopullaa. Nautin salitreenistä, mutta nautin myös kestävyysurheilusta ja siksi mietinkin onko kroppani tarkoitettu johonkin muuhun. 

 

Mielestäni perheellisenä ihmisenä fitness on mahdollista sen kokeneena ja edelleen rakastan kaikkea sitä maailmaa mikä siihen liittyy. Mutta en ole varma nähdäänkö minua enää lavoilla. 

Mutta täällä siis ollaan elossa ja onnellisena. Siksi halusinkin kirjoittaa tänne ja haastaa teidät miettimään, milloin te olette olleet kaikkein onnellisimpia? Sen hoksaamalla voi mielestäni vaikuttaa myös tähän hetkeen, jos arki ei ole tällä hetkellä sitä kaikkein onnellisinta. Mikä tekee sinut aidosti onnelliseksi? Ja miksi.

 

<3: Kattu

Ladataan...

Pages