Miltä tuntuu pukeutua samoihin sukkiin lapseni kanssa?
Pahalta.
Muistan, kun lapsena kesäloma tuntui parin vuoden pituiselta rykäisyltä. Nykyään, jos kesäloma olisi muutaman kuukauden, se valuisi ohi yhtä nopeasti kuin junamatka Turusta Helsinkiin.
Ensin sitä odottaa, että oma pieni oppisi nauramaan, kääntymään, kävelemään. Ne ensimmäiset sanat ja juttutuokiot. Ensimmäinen jaettu kakkupala,lomamatka. Aina jokin on ensimmäistä niin kauan kunnes yhtäkkiä huomaat, että voitte lainata jo toistenne sukkia. Aina tulee väkisinkin mieleen nautinko niistä hetkistä tarpeeksi silloin, kun ihan kaikki oli minusta riippuvaista.
Nykyisin taas tuntuu, että kaikki ne hetket, jolloin et ole lapsesi luona on ajan tuhlausta. Mietin usein, että miksi en viettäisi joka ikistä sekuntia yhdessä?
Koska on maailma, joka vaatii työssä käymistä, ”aikuisia kontakteja”, harrastuksia ja sitä kuuluisaa omaa aikaa. On maailma, jossa tarvii pärjätä myös silloin, kun ruuhkavuodet ovat ohitse. Jokainen vanhempi tietää mitä se tarkoittaa.
Mitä vanhemmaksi minä tai oikeastaan me tullaan, sitä pahemmalta kaikki tuntuu. Tai ei tavallaan pahalta. Se tunne kun on niin pirun ristiriitainen. Mun mielestä on aivan järjettömän hienoa jakaa lapseni kanssa samanlainen huumorintaju. Se on oikeasti niin samanlainen, että välillä nauran niin kovaa, että posket sattuu. Rakastan käydä tyttöni kanssa animaatioelokuvissa huomaten, että itkemme samassa kohtaa. Tykkään yli kaiken siitä, kun hän haluaa lainata villatakkiani, vaikka se on aivan liian iso vielä (onneksi). On ihanaa, kun pienet kädet harjaavat hiuksia ja tekevät kampauksen hiuksiini. On hienoa huomata, että omalta lapselta löytyy niitä arvoja, joita on koittanut toitottaa sopiviin väleihin. Parasta, kun voi yhdessä suunnitella mitä tehtäisiin aamupalaksi ja se tuntuu molemmista spesiaalilta. Silti välillä huomaan miettiväni itsekseni kuinka kauhuissani olen siitä, ettei me koskaan enää palata aikaan, jolloin sain kannettua hänet sänkyyn yhdellä kädellä.
Onneksi edessä on ensimmäinen koulupäivä eikä viimeinen päivä yläastetta.Mutta, jos aika menee näin lujaa onko kohta se hetki, kun etsimme yhdessä ensimmäistä asuntoa. Niin kauan, kun kaikki on ensimmäistä olen jollain tapaa osana. Mutta mitä sen jälkeen? Aika pienen ihmisen äitinä on ollut maailman parasta. Onko se sitä jatkossakin?
En silti tarkoita, ettenkö nauttisi tästä hetkestä. Välillä vaan herään todellisuuteen ajan rajallisuudesta. Menikö aika näin nopeasti ennen vanhemmuutta? Jos meni tuntuiko se näin pahalta?
Mitä ajatuksia teissä heräsi?
<3:Kattu