Itsevarmuus luokitellaan usein ihmisen seksikkäimpiin piirteisiin.

Miksikäs ei, koska onhan se puoleensavetävää, kun joku todellakin tietää kuka on. Ilman, että sitä ylikorostaa tai puolestaan vähättelee.

Mutta mistä tietää onko itse itsevarma? Aloin lukemaan artikkeleita ja mielipiteitä itsevarmuudesta enkä oikein tiedä mikä olen. Toisaalta en ehkä juuri siitä syystä ole itsevarma heheh. Vai tietääkö itsevarma olevansa itsevarma?

Mulla on sellainen olo, että itsevarmuudella voi olla tekemistä myös sen kanssa millä vuosikymmenellä on syntynyt. Tuntuu, että itsevarmuus on myös kasvava trendi. Yhä useampi tulevaisuuden työntekijä tietää esimerkiksi oman arvonsa paljon paremmin kuin ehkä esimerkiksi minä työmarkkinoille astuessani. Tämä on erittäin hyvä asia ja toivoisin tämänlaista ryhtiliikettä ihan jokaiselle osa-alueelle.

Itsevarmuuteen tottakai liittyy oma elämänkaari ja ihmiset, jotka ovat ympärilläsi. Myös epäonnistumiset ja se tunne, ettei esimerkiksi osaa jotain vaikuttaa tottakai luonnolliseti itsetuntoon. Mutta tarpeeksi itsevarma ihminen kyllä yrittää uudestaan, jos jossain epäonnistuu.

Tämä kaikki on saanut mut jotenkin miettimään, että mihin kategoriaan kuulun ja miten muut ihmiset ehkä näkevät mut. Mua usein kuvaillaan vahvana ihmisenä. Moni muutos minkä olen tehnyt elämässä saa usein kommentin, että jos joku tuohon pystyy niin sinä! Olen aina immarreltu siitä kommentista, mutta samalla mietin, että onko se merkki itsevarmuudesta, jota uhkun vai epävarmuuden merkeistä. Teenkö liian isoja päätöksiä liian nopeasti? Luovutanko liian äkkiä, jos joku ei tunnu hyvältä? Onko se oman arvonsa tuntemista vai epävarmuutta?

Epävarma ihminen syö muiden energiaa. Jatkuva selkään taputtelu kuluttaa. Epävarmuus voi näkyä myös toisten lyttäämisenä ja sitä kestää vielä vähemmän. Jos ihmissuhteessa on epävarma ja itsevarma ihminen kumpi hyötyy enemmän? Ja voiko kaksi epävarmaa edes ystävystyä?

En omista montaa ystävää, mutta toisaalta en koe tarvitsevani montaa läheistä henkilöä. Olenko niin itsevarma elämästäni näin? Tai olenko niin epävarma etten jaksa luoda suhteita? Koen välillä työnä pitää kaverisuhteita yllä, vaikka toisaalta kun näen ihmisiä haluaisin nähdä mahdollisimman montaa kerralla. Onko syynä se, että piiloudun vai haluanko nauttia ihmisistä täysin rinnoin. Koen olevani kaikkien seurassa tavallaan yhtä itsevarma, mutta toki uusia suhteita luodessa se todellinen varmuus punnitaan. Miten kohtaan uuden ihmisen? Miltäköhän vaikutan? Hymyilenkö tarpeeksi? Vaikea sanoa.

Vaatiko blogin kirjoittaminen itsevarmuutta? Tietyllä tavalla joo, koska koen laittavani luonnettani kaikkien kivitettäväksi jokaisessa postauksessa. Miksi silti teen tätä? Haluan jakaa ajatuksiani ja mielestäni keskustelu on parasta antia elämässä. Vaikka se tapahtuisi kirjoittamalla. Lukisinko itse blogiani? En tiedä.

Kaiken pohdinnan jälkeen koen olevani keskinkertaisen itsevarma. En itsevarmin kaikista, mutta toisaalta luotan itseeni ja päätöksiini. Tieni elämässä ei aina ole ollut suorin, mutta ainakin voin olla varma että selviän. Olenko aina ollut tämmöinen? En todellakaan. Voiko siis syntyä itsevarmaksi vai tuleeko varmuus vasta kun mokaa kunnolla?

Järjettömästi kysymyksiä ja täysin päätöntä tekstiä. Olisi myös mielenkiintoista kokea olisinko yhtä varma tai varmempi, jos olisin vaikka eri sukupuolta. Edelleen Suomessa mielestäni naisia vähätellään. Tuntuu, että roolijaot etenkin kotioloissa vaativat vielä monta sukupolvea, jotta nainen kokisi itsensä tasavertaiseksi. Mä voin ainakin sanoa suoraan, että tuntemillani miehillä on paljon tekemistä tämän kanssa. Toki roolimallit tai  ei suoranaisesti tee sinusta silti itsevarmaa tai epävarmaa, mutta jos koetaan että ei ole yhtä kuin joku muu kai se luo epävarmuutta?

Pakko tämän kaiken on jotenkin kulkea myös perintönä geeneissä. Vai mitä te olette tehneet itsevarmuuden kasvattamiseksi vai onko se kulkenut aina mukana? Onko joku menettänyt täydellisen itsevarmuuden ja kuinka särkyvää se lopulta onkaan.

Herättikö ajatuksia? 

<3: Kattu

Sitten kun olen aikuinen.

Mä ainakin muutan samantien pois kotoota.

Syön joka päivä sellasta superhyvää ruokaa.

Mulla on sit herkkukaappi, jossa on aina herkkuja.

En välitä paljonko mulla on rahaa, kunhan olen omillani.

Järjestän illanistujaisia mun perheelle ja mun siskojen perheille.

Haen johonkin kahvilaan töihin ja asun varmasti keskellä kaupunkia.

Ajan samantien ajokortin.

Jne jne.

Muistatteko te vielä miten te olette päässänne jatkaneet lausetta: sitten kun olen aikuinen. En tiedä menivätkö omat ajatukset täsmälleen noilla sanoilla, mutta noita asioita muistan ajatelleeni. Ja uskon, että kun lähestytään täysi-ikäisyyttä aika monella vilisee päässä ajatuksia siitä mitä tulee olemaan tai mitä tulee tekemään. Sitten kun on ns aikuinen ja vapaa. Harvoin sitä kuitenkaan miettii niitä vastuita, jotka tulevat vapauden mukana. Kukaan ei maksa illanistujaisia puolestasi tai sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin kiinnostus sitäkin kohtaan kasvaa.

Osa uhkausistani ovat toteutuneet, mutta se riittävätkö ne koko loppuelämän tavotteiksi onkin sitten toinen juttu. Katsoin eilen Parasite -elokuvaa ja tarinan isä sanoi pojalleen, ettei elämässä kannata tehdä suunnitelmia. Ne menevät kuitenkin mönkään. Hymähdin mielessäni, koska olen toistanut tuon saman lauseen joskus itselleni ja pidän siitä hyvin paljon. Toki ihmisellä on hyvä olla suunnitelmia ja tavoitteita, mutta kenenkään elämä ei varmaan ole mennyt ihan täysin suunnitelmien mukaan. (Oli muuten katsomisen arvoinen elokuva).

Ajatuksistani osa ovat tosi naiiveja ja osa oikeastaan ihan hyviä. Mä muistan elävästi kuinka olen laittanut rahan elämässä todella alhaalle arvoissani. Ja se on oikeastaan pysynyt siellä aina. En tykkää riidellä koskaan rahasta. En myöskään haaveile isoista palkkakuiteista. Tai no voisihan se olla isompi, mutta uskon siihen, että kulutuskin kasvaisi tienestien myötä. Raha ei tee onnea ja mä voin allekirjoittaa sen täysin. Se mahdollistaa, mutta ei onnellista (onko tä ees sana).

No mitä mä olen saavuttanut?

Joo muutin ehkä keskivertoa nuorempana pois kotoota. Mikä on kyllä tytöille yleisempää lähteä alle 20-vuotiaana kuin taas pojille. Tapahtuiko uhkaus, että heti kun täytän 18. Niin ei tapahtunut.

Olen syönyt myös pahaa ruokaa.

Mulla tavallaan on herkkukaappi, mutta siellä ei kyllä ikinä ole herkkuja. Ne on syöty. Enkä osaa oikein varautua vieraisiin. Ehkä tähän voisi tulla muutos.

En tavallaan välitä paljonko mulla on rahaa, mutta olen aina halunnut jakaa kulut puoliksi, jos asun jonkun kanssa. Toki rahalla on isompi merkitys silloin kun on esimerkiksi äiti.

Olen järjestänyt ehkä yhden äitienpäivä brunssin ja pari jouluateriaa. Illallisia usein? Ei koskaan.

Olen ollut lähes aina kahviloissa töissä ja ensimmäinen asunto oli keskellä kaupunkia. Uskon myös, että viimeinen asuntoni on kaupunkiasunto mahdollisimman keskellä kaikkea.

En ole vieläkään ajanut ajokorttia 😉

Multa on aina puuttuneet sellaiset tavoitteet, että haluan oman asunnon, naimisiin, lapsia. Pidän niitä sellaisina juttuina, että jos hyvin käy näin tapahtuu. Olenko siis tavallaan noudattanut sitä ajatusta, että jos en liikaa suunnittele tapahtuu isoja asioita. Koska näitä on tapahtunut. Tykkään elää fiiliksen mukaan ja jos jokin asia elämässä ei toimi niin se pitää muuttaa. Lapsena tehdyt uhkaukset ovat kuitenkin ihanan huolettomia ja vailla ymmärrystä siitä, että oikeasti olisi ihanampaa olla ikuisesti lapsi. Lapsen murheilla 🙂

Mitä uhkauksia teillä on ollut ja tapahtuivatko ne oikeasti?

<3:Kattu