Tämä koskettaa meitä kaikkia eri tavalla ja se on ihan fine

On varmaan luonnollista, että ihminen kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat häntä lähimpänä. Vastuullisuus ja empatia ovat taitoja ja osittain luonteenpiirteisiin liittyviä asioita, jotka vaihtelevat todella paljon erilaisten ihmisten kesken. Tämän olen huomannut tänä keväänä ja ehkä nyt syksyllä vielä isommin.

Toinen aalto ja olisko enemmänkin sama epidemia, joka ei koskaan hävinnyt jyllää keskuudessamme. Toisen mielestä on paha asia mennä kauppaan.Toinen pysyy kotona jatkuvasti, kun taas toinen ottaa ensimmäisen lennon Etelään. Tämä epidemia ei ole tarkoitettu muiden miellyttämistä varten, vaan tässä on luotettava ihmisten vastuullisuuteen niissä rajoissa mikä on mahdollista kenellekkin.

Mutta siinäpä se pulma tuleekin. Kuka pystyy ja mihin. Etätyöt eivät ole mahdollisia kaikille, mutta on hyvä jos pyritään vähentämään liikettä muiden ihmisten kesken. Toisten on pakko käyttää julkista liikennettä ja puolestaan toisten ei ihan oikeasti ole pakko mennä edes kauppaan. Tästä kaikesta on herännyt ilmiö, jossa syyllistetään toisia siitä mihin itse pystyy vaikuttamaan. Kaikki meistä ei pysty ottamaan samaa vastuuta yhteisen hyvän vuoksi ja tätä se nyt vain on. Voi olla, että tänä keväänä olit se, joka toteutti kaikki suositukset ja naapurisi ei. Tänä syksynä sinä saat marttyyrin leiman, koska tottelet yksinäsi ohjeistuksia epidemiaa vastaan, kun taas toiset riekkuu baarissa vitsaillen koronasta Corona-olut kädessä. Väärin?

 

Siitähän tässä yhteiskunnasta on oikeasti kyse, että jokainen toteuttaisi niitä suosituksia ja ohjeistuksia joihin kykenee ihan oikeasti. Unohtaisi sen asenteen, että jos toi tekee tota niin minä olen oikeutettu tähän. On luonnollista, että ne mitkä koskettaa itseään ovat paljon herkempiä aiheita itselleen. Mä en pysty tekemään etätöitä ja mä olisin kiitollinen, jos pystyisin. Olen jopa salaa kateellinen niille, ketkä pystyy ja ihmettelen miten joku kehtaa valittaa siitä. Olisi hienoa, kun ei oikeasti pahimmassa alloossa tarvitsisi liikkua julkisilla. Kaikista pahimmalta on tuntunut viedä lapsi esikouluun, mutta samalla olen ollut kiitollinen niille, jotka ovat pitäneet lapsensa kotona. Minimoimalla lapsimäärä on jopa tuntunut turvalliselta viedä. Mutta siihenhän tämä kaikki on perustunut, jottei tarvitse sulkea koko maata. Teet sen mitä pystyt. Ei sitä mitä haluat.

Kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki on saanut ihmiset jotenkin katkeriksi ja toisia syyllistäviksi. Kyse on vaan juuri siitä, että jokainen hoitaisi oman osuutensa. Toki itsekin kesällä matkustin kerran Helsinkiin. Olen halunnut tukea ravintoloita ja käynyt terasseilla. Helposti sitä tulee myös sellainen olo, että jos en saanut tartuntaa silloin niin ehkä en saakaan. Tänään aamulla havahduin kuitenkin pieneen syyllisyyden tunteeseen siitä, että miksi on pitänyt tehdä niitäkään asioita, joita ei oikeasti ollut pakko tehdä. Jos kaikki lepsuilevat ei tulos ole hyvä.

Mulle henkilökohtaisesti tämän tilanteen soisi menevän ohi nopeasti ihan oman päivätyönikin puolesta. Alani ei kestä tätä enää kauaa ja jos tulee uusi yhteiskunnan sulkeminen, se voi tarkoittaa minulle lomautusta tai jopa työn menettämistä. Ja vaikka sen itse kestäisin niin lama tästä seuraa joka tapauksessa muutaman vuoden sisään. Tuntuu siksi hieman hurjalta, että ajatteleeko ihmiset kokonaisvaltaisesti vai vain sitä omaa ympyräänsä. Ja onko juuri matkustelulla ja ravintoloissa käymisellä Suomessa haluttu tukea taloutta.

Koska fakta on, että kotona pysyminenkään ei voi olla ikuista. Ja siksi ehkä tässä kaikessa on se idea, että osa hoitaa hommansa kotiin ja tästä selvitään. Puolestaan osa tukee kulutusta ja siltäkin puolelta selvitään.

 

Koska mehän olemme tässä yhdessä.Vai mitä mieltä olette? 

 

<3: Kattu