Kolme valmista runokokoelmaa ja yksi romaani. Siinä on alkuvuoden tekstimuotoiset saavutukset. Paljon kuvia, ja kaksi netistä löytyvää taidezineä; siinä kuvalliset saavutukset. Odotan Jaetun Maan jatkorahoituksen varmistumista lisäeditointeja varten, päivät kuluvat koiran ja kanien kanssa siivoillessa, kirjastolle ja takaisin pyöräillessä, sekä potkunyrkkeilyn ja Hajime No Ippon parissa. Kun koulu alkaa, vakiintunut päivärytmini kokee taas horjuntaa, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Kyllä se siitä asettuu, kuten aina.

”Tärkeintä on tehdä joka päivä”, lukee useammalla kuin yhdellä päiväkirjani sivulla. Sillä tavalla kehittyy. Kirjoita joka päivä, vaikka sitten pelkkää päiväkirjaa tai listoja. Piirrä joka päivä, vaikka sitten pelkkiä luonnoksia. Urheile joka päivä, vaikka vain viisi minuuttia. Soita joka päivä, vaikka sitten pelkkiä asteikkoja. Tätä yritän noudattaa kaikessa tekemisessäni, ja päiväni rakentuvat niiden asioiden ympärille, joita rakastan.

Luonnon tarkkailu antaa voimaa, auttaa hengittämään ja rytmittää päiviä, viikkoja ja kuukausia. Pysähdyn joka päivä tarkastelemaan vuodenaikojen etenemistä; kuinka lehdet muuttuvat keltaisiksi vielä yksi kerrallaan, mutta pian nopeammin, ryppäinä, kaikki kerralla, kunnes ne putoavat maahan jäätymään ensimmäisissä yöpakkasissa. Kävelen koiran kanssa lenkin kolmesti päivässä ja kuuntelen lehtien kahinaa. Haravoin lehtiä ja roskia talvea varten. Tarkastelen taivasta ja odotan aurinkoisia päiviä, jolloin voin jatkaa pihatöiden tekemistä. Sateella istun sisällä ja annan luonnonvoimien pyyhkiä ikkunoitani, että seuraavan päivän taivas olisi jälleen kirkas.

Mietin joka päivä, millaista elämä olisi, jos ei olisi ruokakauppoja. Jos polttopuita ei voisi tilata soittamalla. Jos lämmitys ei tapahtuisi sähköllä. Jos talven ruoka pitäisikin kerätä, säilöä ja varastoida itse. Millainen olisi maailma, millaisiksi muuttuisivat yhteisöt? Näitä asioita käsittelen osittain seuraavassa kirjassani, jonka työnimi on ”Maailmantuhka”. Se käsittelee ilmastokriisin – paremman sanan puutteessa – perkelöitymistä.

Välillä tulee myös lähdettyä konkreettisesti luonnon armoille. Vesisateen, sukkien kastumisen, flunssan pahenemisen ja fyysisesti raskaiden etappien armoille. Paikkaan, jossa on niin hiljaista että korvissa humisee, kun ei kuulu edes auton ääntä. Paikkaan, jossa totisesti tuntee olevansa olemassa, sillä mikään ulkoinen ärsyke ei vie huomiota pois olemassaololta. Sitä vain on, täysin itsensä kanssa, täysin olemassa, kokonaisena. Huomaa oman voimansa, mutta myös oman heikkoutensa, omien voimiensa rajat. Sen, kuinka helppo on palella vielä plussan puolellakin makuupussissa, vaikka miten olisi lämmitellyt ja vaihtanut kuivat sukat.

Se ei ehkä ole joka hetki miellyttävää, mutta joka kerta sen arvoista. Näiden kuvien reissussa olin vasta parantumassa flunssasta ja sain jälkitaudiksi keuhkoputkentulehduksen, joka eteni keuhkokuumeeksi. Sillä vaelluksella en ollut parasta mahdollista vaellusseuraa (anteeksi, Mishakal), mutta silti siitä jäi hyviä muistoja. Paras retkiruoka, esimerkiksi, ja usva, joka tanssi järven pinnalla myöhään yöhön asti ja aloitti uudelleen varhain aamulla.

Ja taas opin uusia asioita. Itsestäni, luonnosta, vaeltamisesta. Seuraavalla vaelluksella olen taas paremmin varustautunut ja tiedän enemmän asioita. Tarkoituksenani on käydä ensi kuussa ihailemassa ruskaa jossain; en ole vielä päättänyt määränpäätä enkä matkaseuraa, mutta olen päättänyt mennä. Kevätvaellus oli tänä vuonna enemmän kevättalven vaellus Naruskaa kohti, mutta kesä-ja talvivaellusten lisäksi tahdon tehdä myös syksyvaelluksen. Ennen kuin lumi putoaa. Kun maa on vielä täynnä kultaa ja hehkuvaa punaista.

Olen neulonut kuluneella viikolla paljon pikkuisia sukkia, tänään ne lähtevät paketeissa uusille omistajilleen. Yksi pieni sukka on vielä neulomatta pakettiin, joka lähtee vasta huomenna, mutta onneksi talveen on vielä aikaa. Kun omat pesänrakennusmietteet kariutuivat pari vuotta takaperin, neulon mielelläni ystävien lapsille pieniä asioita ja lainaan kirjastosta vauvaneulemalleja heidän ilahduttamisekseen. Kädet saavat tekemistä, ja sydän löytää rauhan.

Oulun pääkirjasto on ihana paikka. Sinne on kotoani noin kymmenen kilometriä matkaa, mutta kiitos kaupungin valtavasta panostuksesta pyöräteihin, se taittuu yllättävän helposti. Kirjoja minulla on luettavanani tällä hetkellä tarpeeksi, mutta olen lainannut kirjastosta neulontaoppaita ja musiikkia. Ajattelin ryhtyä jakamaan blogissa ajoittain myös musiikkisuosituksia silloin, kun eteeni sattuu jotain kertakaikkisen valloittavaa. Youkihi oli juuri tällainen kokemus, se pakahdutti sydäntäni kauneudellaan.

Youkihi on suomalaisen kanteleensoittajan ja japanilaisen perinteisten instrumenttien soittajan sekä säveltäjän yhteistyö. Duo sovittaa koskettavasti yhteen japanilaista ja suomalaista perinne-ja modernia musiikkia, ja lopputulos on sadunomainen, eteerinen ja nostalginen kokoelma kappaleita, joissa kuultaa samaan aikaan jotain tuttua, häivähdyksenomaista, kuin muisto lapsuudesta, ja jotain aivan uutta.

Tuttuus tulee tietenkin siitä, että levylle on valikoitunut valikoima suomalaisia ja japanilaisia lastenlauluja vahvasti varioituna. Variaatio on niin vahva, että esimerkiksi Piupalipaupali-laulua en olisi ilman otsikkoa tajunnut samaksi kappaleeksi, vaikka tunnelma onkin tuttu monilta laulutunneilta ja lapsuuden musiikkikirjoista. Kagome, perinteinen leikkilaulu, kuullaan levyn ensimmäisenä, ja sekä se että Izutsu, kaivo, saivat minut liikuttumaan syvästi osaamatta sanoittaa syytä siihen.

Kauneus ylipäätään on viime aikoina ollut kaikin puolin päätähuimaavaa. Erityisherkkänä olen lapsesta asti kokenut kauneuden kokemukset vahvasti kehossani. Musiikki, taide ja luonto aiheuttavat minussa kylmiä väreitä, hätkähdyksiä, pakahtumisen tai hengästymisen tunnetta, kyyneleitä ja tärinää. Aivan siis fyysisesti, vaikka poissulkisi koko sen myrskyn, jonka ne tunteissani ja mielessäni saavat aikaan.

Tuo piirre on ollut lievempänä vain niinä hetkinä, kun elämäni on ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa, lähelläni on ollut julmia ja kovia ihmisiä, enkä ole saanut apua, tukea tai rakastetuksi tulemisen kokemusta. Silloin tuntuu että sekä mieli että ruumis puutuvat ja muuttuvat tunnottomiksi, ja että mikään ei kosketa tai tunnu miltään. Mikään ei pääse satuttamaan jääkuoren läpi, mutta mikään ei myöskään värähdytä ihanuudellaan.

Yksi ihminen, joka minua väitti rakastavansa (ja väittää vieläkin), sanoi kerran että tunteiden puutuminen on vain merkki aikuisuudesta, ja hänen näkökulmastaan olen saanut olla lapsi poikkeuksellisen pitkään. Hetken melkein jo uskoin häntä.

Nykyään voisin onneksi todeta että painu helvettiin.

On tietenkin ikävää, jos joku on joutunut tukahduttamaan omat tunteensa ja hänelle on perusteltu sitä aikuiseksi kasvamisella, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani. Tämä olen minä, lapsena ja aikuisena. Sillä että liikutun omituisista asioista (viimeisien kuukausien omituisimpia: Sannin ”Jacuzzi”-kappaleen kertosäe, jossa ei kyllä pitäisi olla mitään liikuttavaa – mikään muu osa kappaleessa ei vaikuta minuun näin, ainoastaan kertosäe) ei esimerkiksi ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvin saan asioitani hoidettua.

Hetkeksi Youkihiin vielä palatakseni; minulle ei ennen tämän levyn löytymistä tullut mieleenkään, että suomalainen kantele ja japanilainen koto voisivat soida näin hyvin yhteen. Nyt kun olen kuullut yhden levyllisen verran yhteismusiikkia, yhteys on ilmeinen. Minua puhuttelevat oman taustani takia sekä suomalainen että japanilainen perinnemusiikki, ja niiden kuuleminen yhdistettynä oli puhdistava kokemus, jota suosittelen kenelle tahansa. Lastenlauluvariaatioiden tunteet vievät hetkeksi takaisin omaan lapsuuteen, ei enää yhtä selkeänä kuin joskus, mutta ohikulkevana ajatuksena; ehkä aikuisenakin voisi leikkiä joskus, ottaa lehtiä käteen ja vain pysähtyä.