Katu päättyy aurinkoon

Ulkona pilvet ovat jäätyneet taivaalle, olen seurannut kuun vaiheita viimeisen kuukauden ajan tarkasti ja yrittänyt ajoittaa sieluni hengityksen samaan rytmiin niiden kanssa. Nyt kuu on vähenevä, mikä tarkoittaa otollista aikaa päästää irti asioista, jotka eivät palvele meitä enää. Kuun vaiheet, tarot-kortit, ennustukset, meditaatio - mikään näistä ei kerro meille sellaisia asioita, joita emme jo tietäisi itsestämme. Ne ovat kuitenkin hyvä työkalu pohdiskella omaa elämää.

Eli, vaikka et kuun vaiheisiin uskoisikaan, tai kokisi niitä omaksesi: kannustan pohtimaan satunnaisesti sitä, mitkä asiat elämässäsi ovat sellaisia, mistä olisi hyvä päästää irti. Oli kuu vähenevä tai ei.

Mia Kankimäki!

Naiset joita ajattelen öisin!

Vihdoin sain sen käsiini, tuon kirjan jota odotin ja etsin kauan. Kankimäen edellisestä teoksesta kirjoitin blogipostauksen jo aiemmin (https://www.lily.fi/blogit/katu-paattyy-aurinkoon/lukupaivakirja-asioita-jotka-saavat-sydamen-lyomaan-nopeammin), ja uuden kirjan aiheuttama ensivaikutelma on samanlainen. Kauneuden hyökyaalto.

Kirja kertoo Kankimäen matkoista naistutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä. Niiden, joista ei kerrota historiankirjoissa, koska he ovat naisia. Joiden tutkimusmatkailijantaitoja epäiltiin ja arvosteltiin siitä lähtökohdasta, pitivätkö he varmasti hameita ja korsetteja sademetsissä seikkaillessaan - vai sortuivatko siveettömästi housuihin? Joiden työt ja elämä on lukittu varastoihin pois näkyvistä. Joiden päättäväisyys, rohkeus ja intohimo ovat vertaansa vailla.

Kirjassa reissataan maailman ympäri alkaen Afrikasta ja päätyen Japaniin. Kankimäki tuo esiin sen, kuinka kautta historian naiset ovat tehneet samoja asioita kuin miehetkin, vaika ovatkin jääneet rajoitteiden, velvollisuuksien ja sukupuolensa varjoon. Samalla hän pohtii omaa suhdettaan matkustamiseen ja seikkailuihin - näihin pohdintoihin oli minunkin helppo samaistua.

Kankimäki on samaan aikaan rohkea ja arka. Hänen kätensä tärisevät jännityksestä lentokoneessa, kuten minunkin. Hänkin pohtii, miksi piti lähteä, miksi ei voinut jäädä turvallisesti omalle ullakolleen kirjoittamaan kirjoja seikkailuista. Miksi pitää lähteä, jos jännittää, ahdistaa, oksettaa ja kärsii migreenistä? Millä oikeudella lähteä, jos on ajoittain pelokas, ahdistunut ja estynyt?

Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni aina istuessani ahdistuneena lentokoneessa, kärsiessäni migreenistä hotellihuoneessa ja itkiessäni stressistä julkisissa liikennevälineissä. Etiopia, Luxemburg, Nagoya, Västerås - aina sama juttu. Silti olen aina lähtenyt, huolimatta siitä minkälaista vaivaa aiheutan itselleni ja muille.

Muistan Etiopian siniset vuoret ja makeat hedelmät, Luxemburgin lukuisat kielet ja taiteet, Nagoyan temppelit ja arcadehallit, Västeråsin kahvilat ja jäätyneen auringonnousun. Kaikki ne asiat, jotka saivat sydämen lyömään nopeammin ja saivat minut näkemään itseni uudessa valossa. Ne hetket, joina ymmärsin elämän koko laajuuden ja muistin, mitkä asiat ovat tärkeitä. Noiden hetkien takia lähdin itse liikkeelle kerran toisensa jälkeen, vaikka tiesin mitä vastaan tuli.

Kankimäki löytää yönaisistaan vastauksen näihin pohdintoihin, ja sitä kautta vastauksen sain myös minä.

"Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan."

Ehkä meidän ei tarvitse olla täydellisiä voidaksemme tehdä niitä asioita, joita haluamme. Ehkä voimme olla epävarmoja, epätäydellisiä, kärsiä seksitaudeista ja mielenterveysongelmista, migreeneistä ja hysteriasta, ja silti tehdä sitä, mitä haluamme. Ehkä voisimme kaikkien näiden tytöttelyn vuosisatojen jälkeen lakata miettimästä, milloin olemme tarpeeksi täydellisiä ostaaksemme itsellemme oikeuden toteuttaa unelmiamme peloista huolimatta.

Usein, kun puhumme uuden vuoden tavoitteista, uuden minuuden luomisesta ja siitä, kuinka juuri tänä vuonna kaikki tulee olemaan erilaista, sisällytämme odotuksiin ja puheisiin sen, että pelkkä muuttumishalun tiedostaminen riittää aikaansaamaan muutoksen. Muutosta pidetään asiana, joka tapahtuu, kun vain päätämme sen tapahtuvan!

Tosiasiassa muutos vaatii paljon töitä. Usein ne ovat pieniä valintoja, päivittäisiä valintoja, syvää pohdintaa omasta itsestään ja omista arvoista. Päätös on se, mistä kaikki alkaa, mutta muutosta ne harvemmin saavat aikaan.

Kun itse aloitin uuden vuoden päätöksillä "tänä vuonna asiat muuttuvat", tiedostin että olin ottanut vasta ensimmäisen askeleen. Että jos tahtoisin asioiden oikeasti muuttuvan, olisi minun tehtävä joka päivä töitä sen eteen. Toistaiseksi olen onnistunut tavoitteessani, vaikka helppoa se ei ole ollut.

Umpikujasta poispäin peruuttaminen on välillä ollut itkuista puuhaa ja vaatinut henkistä kanttia. Väärinkäsitysten ja ajatusten purkaminen on aiheuttanut mielipahaa itselleni ja muille. Toisten pettymys (ja omani) itseäni kohtaan on ollut välillä vaikea kestää. Aamuherätykset, editointityö, lumityöt, kuntosali, jooga...

... ja se on kaikki ollut niin sen arvoista.

Ehkä tässä on vuoden ensimmäinen oppitunti: se, että jokin asia on vaikea, ei haittaa. Usein juuri vaikeuksien takana ovat ne asiat, joilla on meille oikeasti ja aidosti merkitystä.

Minä olen vielä kaukana omasta ihannetilanteestani, mutta olen matkalla. Tällä hetkellä luotan siihen, että pääsen kyllä perille, ja näen sieltä käsin ne uudet huiput, joille tahdon kiivetä.

Vuoden ensimmäinen kuukausi on vauhdikkaasti ja onnellisesti ohi. Kuukauden aikana

- Ehdin saada apurahan kirjan kirjoittamiseen
- Aloittaa väliaikaisen työn sairaalan yösiivoojana
- Lähettää runokokoelman kustantajalle
- Järjestää tuparit
- Hankkia uuden septum-korun
- Ostaa uusia vaatteita ensimmäistä kertaa moneen, moneen kuukauteen
- Tutustua uudeen, valloittavaan ihmiseen

Joogaaminen on ollut muutaman viimeisen päivän ajan kärsimystä. Mieli harhailee, keho jumittaa, ajatukset laukkaavat, koko harjoittelu turhauttaa. "Tähänkin pitää tuhlata aikaa, vaikka minulla olisi vaikka mitä tärkeää tekemistä!" Tärkeää tosiaan. Syömistä, möllöttämistä, Facebookia, Twitteriä. Kaikkein tuottavimpina hetkinä piirtämistä, kirjan materiaalin keräämistä, luontodokumenttien katselua ja pupulan huolenpitoa.

Nämä hetket kuuluvat elämään. Kaikkina päivinä ei voi antaa sataprosenttista keskittymistään. Aina voi yrittää parhaansa, mutta loppujen lopuksi voimme vain katsoa mihin se riittää, ja tarkastella omaa käyttäytymistämme.

Tänä aamuna kärsimysnäytelmät olivat kuitenkin ohi, kun pystyin keskittymään joogaan kunnolla ja paneutumaan asentoihin. Ajatukset malttoivat pysyä kurissa ja kehokin oli yhteistyöhaluinen. Tajusin nojaavani Alaspäin katsovassa koirassa liikaa eteenpäin ja Vuoriasanassa pitäväni jalkojani aina pienen etäisyyden päässä toisistaan, silloinkin kun ne ovat mielestäni "yhdessä". Ei mitään maailmaa mullistavaa. Ainoastaan pieniä ihmeitä.

Kaikki on siis ohimenevää. Hengitä sisään, hengitä ulos.

Tunnen hieman epävarmuutta siitä, osaanko kirjoittaa kirjan. Tottakai siis osaan - olen kirjoittanut kaksi (tai neljä, laskentatavasta riippuen) valmista kirjaa, olen editoinut niitä niin monta kertaa että osaan suurinpiirtein sanoa mitkä omat heikkouteni kirjailijana ovat, tiedän kohtuullisen hyvin millaisia asioita kannattaa pitää silmällä kun muovaa Tarinaideaa Valmiiksi Tekstiksi.

Tiedän nykyään jotain, mitä en tiennyt vielä pari, kolme vuotta sitten: sen, miten suuri ero on "Tarinalla" jonka on juuri kirjoittanut, ja "Valmiilla Tekstillä", josta on riivitty irti epäjohdonmukaisuuksia, kirjoitusvirheitä, ajatushäiriöitä ja kankeutta.

Jännitän silti, ja pelkään epäonnistuvani.

Suhtaudun epävarmuuteen samalla tavalla kuin epävarmuuksiin elämässäni yleensäkin: teen enemmän töitä sen eteen, mitä käsissäni on. Kerään materiaalia, kirjoitan, katson kauanko minulla kestää kirjoittaa yksi, viisi tai kymmenen sivua nykyistä aihepiiriä käsittelevää tekstiä. Arvioin, kauanko lopullisen teoksen kirjoittamiseen menee. Yritän arvioida, tuleeko sivuja editointivaiheessa lisää vai putoaako niitä pois. Yritän päättää, moneenko liuskaan tähtäisin.

Jokin varmuus kaiken epävarmuuden pohjalla silti on. Tunne siitä, että juuri näin kaiken pitikin mennä, ja että olen juuri siinä paikassa jossa minun pitäisi juuri tällä hetkellä olla.

Ehkä siihen uskoen päädyn siihen paikkaan, missä minun kuuluu olla puolen vuoden päästä.

***

Siitä valloittavasta ihmisestä ja hänen aiheuttamistaan epävarmuuksista haluaisin puhua, mutta en ole vielä varma miten. Madonna kuvaa ajatuksiani paremmin kuin minä itse.

Olisi hirveän ihana sanoa, että minulle on helppoa keskittyä yhteen projektiin kerrallaan, ja etten epäile hetkeäkään, ettenkö kykenisi viettämään puolta vuotta vain yhden projektin parissa. Totuus on, että minulla on usein monta rautaa tulessa, usein vielä alasinkin, enkä ihan tiedä, millä keinoin saisin itseni pidettyä kurissa.

Aion silti yrittää, ja onnistua. Jos en millään muulla, niin pelkällä itsekurilla ja kiukulla.

Olen siis kieltänyt itseltäni kaikkien muiden tarinoiden, tekstien, runojen ja romaanien kirjoittamisen. Jaettu Maa tulee täyttämään elämäni seuraavat puoli vuotta. Olen tehnyt listoja kirjoista, joita aion lukea ja joiden uskon inspiroivan minua, ja listoja asioista, joita aion tehdä pitääkseni itseni liikkeessä ja ajatukseni raikkaina.

Yksi näistä tulevista tekoasioista on käydä Venäjällä ensimmäistä kertaa aikuisiälläni. Sinne pääsee kätevästi junalla, se on aivan rajan takana, siellä on hieno kulttuuri ja kaunis kieli - en ole vain aiemmin uskaltanut lähteä. Tämä vuosi, jona aion muutenkin kohdata pelkojani ja varjokohtiani, on siis hyvä ajankohta tällaiselle reissulle.

Minulta on kysytty kysymyksiä kirjoittamiseen liittyen.

"Mikä sen kirjan nimi on?"

Jaettu Maa.

"Mistä se kertoo?"

Se kertoo ihmisistä, mutta toisten näkemänä. Eläinten näkemänä. Luonnon näkemänä. Susien näkemänä. Peurojen näkemänä. Lintujen näkemänä. Norppien näkemänä.

(Spoiler twist, se kuva ei ole kovin kaunis.)

Se kertoo pakokauhusta, ahdistuksesta, kidutuksesta ja kuolemasta.

"Onko sinulla jo synopsis ja suuntaviivat valmiina?"

Ei ole. Minulla on pohja-ajatus ja yksittäisiä kohtauksia, mutta varsinaiset, oikeat suuntaviivat aion vetää tässä seuraavan kuukauden aikana, niin että maaliskuun alussa voin istua suoraan pöytäni ääreen ja aloittaa sen varsinaisen työn. Tähtään jonnekin kahdensadan ja kolmensadan liuskan väliin, mikä itsessään on jo sellainen määrä tekstiä etten ole kirjoittanut sellaista aiemmin yhteen pötköön. Siitä editoin pois viisikymmentä tai sata sivua, riippuen siitä paljonko turhia langanpätkiä rivien väliin jää roikkumaan.

"Onko ihanaa, kun voit nyt hyvällä omallatunnolla lukea mielenkiintoisia kirjoja kirjoittamista varten?"

On. Se on tosi ihanaa. Tarvitsee kaivaa kirjastokortti esiin jostakin ja malttaa mennä nukkumaan.

Niin mielenkiintoista kuin olisikin käydä keskustelua sellaisten henkilöiden kanssa, joiden mielestä ilmastonmuutos on valhetta, lihan yletön syönti on ookoo ja tehotuotannossa ei ole mitään vikaa, niin olen päätynyt johtopäätökseen: en jaksa tehdä sitä.

Olen tehnyt oman osani öyhöttäjien kouluttamisessa, myötäilyssä, kärsivällisyydessä ja mukavuudessa. Lienee siis aika linjata, mitä katselen kommenttikentässäni ja mitä en.

Hyviä kommentteja ovat:

- Tuntemuksista keskustelu, niiden avaaminen rationaalisella tavalla ja niiden ilmaiseminen
- Tekstin kommentointi, jälleen samalla "perustele mielipiteesi"-linjauksella, jos esität kritiikkiä
- Aiheesta keskustelu muita keskustelun osanottajia haukkumatta

Armotta aion poistaa kuitenkin kommentit, jotka:

- Puhuvat "viherpiipertämisestä" ilman minkäänlaisia argumentteja sen suhteen, mitä vaihtoehtoisia keinoja kommentoijalla olisi esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumiseen
- Haukkuvat, solvaavat tai loukkaavat minua tai jotakuta muuta keskustelun osanottajaa. Mielipiteitä siis saa kritisoida, se on jopa toivottua, mutta turhat setämäiset öyhötykset ja sarkastiset heitot vailla todellisuuspohjaa voi heittää jonkun muun blogin kommentteihin. Henkilökohtaisuuksiin meneminen ei ole hyvää argumentointia.
- Ylipäätään huono, asiaton käytös saa minut painamaan punaista rastia kommentin ylänurkassa.

Jos siis olet luonnonsuojelua vastaan, ole hyvä ja perustele minulle argumentit näkemyksesi takana. Muuten nämä älynväläykset tulevat jäämään suuren yleisön näkymättömiin. En arvosta huonoja käytöstapoja siviilielämässäni, enkä aio arvostaa niitä myöskään blogissani. En liioin jaksa riidellä; sen sijaan totean sinulle, Huonokäytöksinen Herrasmies:

Ole hyvä, ja poistu.