Lepo ei ole itsetarkoitus

Huolimatta siitä että olen järkiperäistänyt, rauhoittanut ja tasoittanut arkeani, totuus on edelleen se että teen paljon opintojen ohessa. Editoin kirjaa, kirjoitan toista, teen kuvitustöitä, opiskelen sivuaineita, harrastan potkunyrkkeilyä, uin, huolehdin koirasta ja vedän roolipelikampanjaa. Tehtävien asioiden lista on pitkä, mutta tuttavapiirissäni on ihmisiä, joille en siitä enää puhu.

Kuinka monta kertaa olenkaan käynyt keskustelun, jossa olen innoissani kertonut kampanjasuunnitelmistani, tai siitä kuinka aion asettaa matkatavoitteeni uinnissa taas hieman korkeammalle, tai unelma-ammattiani varten tehdystä portfoliosta, ja saanut vastaukseksi kurtistetut kulmat, alentuvan (jota nämä ihmiset pitävät usein äidillisenä) äänensävyn ja lauseen:

”Et viitsisi tehdä noin paljon asioita, sinun pitää jättää asioita pois. Sinun pitää levätä.”

Se siitä ilosta ja innosta sitten.

Sen verran myönnän, että minulla on historiassani niitä aikoja, jolloin en ole osannut antaa itseni levätä ulkoisten ja sisäisten paineiden ristitulessa, ja olen polttanut itseni piippuun. Myönnän senkin, että tehtävämääräni voi kuulostaa hurjalta, ja sen etten sitä täysin varauksetta kenellekään suosittelisi.

Näistä huolimatta ajatukseni ovat usein ”vittu mitä paskaa”.

Näille ihmisille kun levoksi ei tunnu kelpaavan mikään muu kuin se, että istuu sohvalla tekemättä mitään, tai katsoo televisiosta aivotonta tai aivollista sarjaa, tai mikä tahansa muu minkä he levoksi määrittelevät. Minä inhoan olla tekemättä mitään, ellen ole oikeasti väsynyt tai kyseessä ole poikkeustilanne (sunnuntaiaamut ja joulunpyhät).

Lepäänkö sitten aina vain sunnuntaisin? En.

Tarkastellaan arkeani hetki levon näkökulmasta. Väsyttävin asia tällä hetkellä on pääaineen opiskelu yliopistolla; kevyempää on luvassa nyt kun sain siirryttyä insinööripuolelta designpuolelle, mutta aloitin opinnot väärällä jalalla. Ohjelmointi on mielenkiintoista, mutta opin sitä hitaasti. Uskon saavani kaikki kurssit läpi, mutta tiedän niiden vaativan paljon aikaa ja panostusta. Nämä ovat pakollisia asioita, jos haluan opintojeni liikkuvan eteenpäin.

Mitkä sitten lasken hengähdystauoiksi? Kuuntelen piirtäessäni usein äänikirjoja, kumpaankin on vaikea keskittyä yksittäin. Samanlaisia hengähdystaukoja tarjoaa koira kolme kertaa päivässä: lenkin pituus vaihtelee, mutta pistän pääni ulos huonoimpanakin päivänä kolme kertaa päivässä.

Uinti ja potkunyrkkeily auttavat minua pysymään kunnossa, sillä istumatyössä se ei ole mikään itsestäänselvyys. Koko kroppa ilmoittaa terävästi, jos liikunta jää yhtenäkään päivänä väliin. Hartiat ovat jumissa, jalkoja särkee. Minusta tulee kärkäs ja kärsimätön. Liikunnan määrä vaihtelee koiran lenkityksestä (lepopäivät) treenipäiviin (potkunyrkkeily + uinti), mutta joka päivä haluan tehdä jotain. Edes palauttavaa liikuntaa, jos en muuta.

No entäs se kirja sitten? Kai sen nyt voisi edes jättää pois, jos kaikki muu on joko pakollista tai osittain rentouttavaa?

Kirjoittaminen on unelmatyöni. Se, että joku muu on luovuttanut oman unelmatyönsä suhteen todettuaan taitojen kartuttamisen olevan liian haastavaa päivätyön tai opiskelun ohella, ei toivottavasti tarkoita että minun pitäisi tehdä sama.

(Aamulla kahvia odotellessa otettu kuva, väsymys johtuu puhelimen näytön luvuista 06.02)

Kirjoittaminen on vaikeaa. Se on myös turhauttavaa ja väsyttävää. Mutta jos en kirjoita, en saa mitään valmiiksi, ja tarinat eivät editoi itseään. Ilmaisun taito ei kehity itsestään, vaan sitä täytyy vaalia.

Loppuun totean lisäksi, että ihmisiä ei stressaa useinkaan töiden määrä, vaan niiden epämääräisyys. Omana etunani pidän sitä, että listaan selkeästi tehtävät asiat, etenen järjestelmällisesti, teen asiat loppuun saakka ja pidän Excel-taulukoista.

”No mutta en minä sano että sinun pitäisi lakata kirjoittamasta, kunhan lepäät välillä!”

Minä lepään.

Lepään uimahallin saunassa, ja bussissa matkalla treeneistä kotiin. Lepään sunnuntaiaamuisin, usein niin pitkään vaaka-asennossa kuin suinkin mahdollista. Lepään hyppytunneilla. Lepään aamulla sängyssä ennen kuin nousen ylös, lepuutan mieltäni ruumiin levon jatkoksi.

Lepään joulun välipäivät. Se on ainoa aika vuodesta, kun en pyri mihinkään tavoitteelliseen, en liikunnassa, en opiskelussa, en ammatinvalinnassa. Olen vain ja luen. Se on vuoden parasta aikaa, eikä todennäköisesti tuntuisi miltään jos lepäisin joka päivä samalla tavalla; se on mahdollisuus katsoa, minne asti pääsin antamalla kaikkeni.

Lepään siivoamalla, neulomalla ja laittamalla kamiinaan tulet. Lepään tekemällä lumitöitä, keittämällä kahvia tai teetä pitkän kaavan mukaan, lukemalla kirjaa tai hyvää lehteä. Ja kyllä – lepään myös tuhlaamalla aikaa sosiaalisessa mediassa, katsomalla hassuja Youtube-videoita ja satunnaisesti pelaamalla.

Mutta levättyäni nousen ylös, ja jatkan siitä mihin jäin.

En, koska minun olisi pakko, vaan koska itse haluan. Haluan, että elämässäni on muutakin kuin lepo ja voimien kerääminen uutta lepoa varten.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *