And the rust will rule and the dust will rule

Onko pihalle ilmestynyt jostain yön aikana kyltti, pohdin aamukahvia juodessani. Horsmapensaista pisti esiin vaaleapuinen kyltti, jonka tekstiä en erottanut ikkunaan asti. Hetken kuluttua piharakennuksen takaa kömpi pari täti-ihmistä suihkepullot käsissä. Kello oli kahdeksan aamulla, joten pitihän sitä selvittää, mikä oli tuonut rouvaneidit hengitysnaamareiden kanssa kykkimään takapihalleni. Kuulemma hävittivät isoputkea kunnan puolesta. En ollut itse huomannut kyseistä lajia, mutta olen tyytyväinen ettei tarvinnut löytää sitä itse kantapään kautta.

Kun ongelma oli ratkennut ja olin herännyt kunnolla, sitä pystyi siirtymään toisen kahvikupillisen kanssa kohti päivän töitä.

Olen pienimuotoinen kahviaddikti. Aamuisin minun on vaikea lähteä käyntiin ilman kahvikupillista. Pidän säännöllisesti kahvittomia kuukausia, joiden tarkoitus on vähentää addiktiotani. Välillä se toimii, usein taas ei. Olen alkanut pitää kahvista sen maun vuoksi – teini-ikäinen minäni ei olisi ikinä uskonut tämän olevan mahdollista! Joisin kofeiinitonta kahvia, jollei se maistuisi aivan järkyttävältä. Kahvittomien kuukausieni aikana juon teetä.

Kahviriippuvaisuus on samaan aikaan turvallisuutta luova että ärsyttävä tekijä elämässäni. Turvallisuutta luova, sillä se antaa elämälle raamit. Kun saan kahvikupillisen käteeni, minulla on tunne, että mikä tahansa asia järjestyy ja minkä tahansa työn saa tehtyä. Se lohduttaa ja antaa ylimääräistä energiaa, lämmittää ja antaa potkua päivään.

Samalla ärsyttää. En haluaisi olla riippuvainen mistään. Tuon ajatuksen voimin olen elänyt siitä asti kun teininä sen ensimmäistä kertaa keksin, ja olen onnistunut melko hyvin. Kaiken, mistä olen meinannut jäädä elämässäni riippuvaiseksi, olen pudottanut pois joko lopullisesti tai määräaikaisesti: alkoholin, tupakoinnin, tietyt ihmissuhteet, kahvin. Kahvi on näistä ainoa, joka palaa jääräpäisesti kerran toisensa jälkeen pakkomielteenä.

Pidän kahvia melko pienenä paheena, mutta tärkein asia minulle on asenne sen juomisen takana. Juonko kahvia – tai mitä tahansa – itseni halliten, hetkestä nauttien, arjen luksuksen huomioiden? Vai juonko kahvia koska minun on pakko, koska mieleni ei toimi ilman sitä, koska en pysty keskittymään ja pelkään etten saa yhtä paljon aikaan, jos en juo? Tähtään ensimmäiseen. Huomaan lähes poikkeuksetta putoavani jälkimmäiseen.

Ajattelutapa, jossa kahvi tai ruoka on pelkkää polttoainetta, johtaa helposti siihen, että osa elämän tärkeistä hetkistä luisuu ohi. Näen nämä ajattelutavat opittuina tapoina, joista voi oppia myös pois. Siksi pyrin joka päivä hiljenemään kahvini äärelle, heräilemään rauhassa pelkän kupin kanssa ja vaihtamaan silloin tällöin kahvin teehen. Tietoisella ajattelulla voi lisätä hetken arvostusta.