Lukupäiväkirja 5: Tähtiin kirjoitettu virhe

En tiennyt, mitä odottaa, kun avasin Tähtiin kirjoitetun virheen ensimmäisen kerran. En ihan näin voimakasta lukukokemusta. En kirjaa, jota olisin varauksettomasti suositellut muille.

Myönnän kohottaneeni kulmiani useampaan otteeseen lukiessani ensimmäistä lukua. Tyypilliset teini-ikäiset ovat sekä ikäryhmänä että fiktiivisinä hahmoina olleet minulle aina niitä, joiden seurassa en ole juuri viihtynyt; lapsena teinit olivat pelottavia, nykyään vain ärsyttäviä. Itse olin teininä liian uppoutunut pikkuvanhuuteen, filosofiankirjoihin ja eksistentiaaliseen pohdintaan, että olisin tuntenut syvää sielunkumppanuutta omanikäisiäni kohtaan – siis mahdollisimman rasittava persoona sekä omanikäisilleni että itseäni vanhemmille.

Hazel on kirjoitettu elävästi teini-ikäiseksi, jonka mielessä pyörii tappavan syövän lisäksi ihastus vertaistukiryhmän komeaan poikaan. Asetelma vaikutti siirappiselta, mutta kirjoittaja luotsasi tarinan sulavin sanankääntein eteenpäin. Usein fiktiossa lähestyvää kuolemaa dramatisoidaan ja mehustellaan. Tässä kirjassa elämän viimeinen ovi jäi lähes sivurooliin – se oli läsnä, mutta se ei värittänyt kaikkea.

Tällä valinnallaan kirja tavoitti jotain olennaista ihmisyydestä. Sen, että jopa jatkoajalla elettäessä ihminen kulkee arkeaan eteenpäin, rakastuu, ihailee ja suree. Epänormaalista tulee normaalia koruttomasti ja ilman suuria seremonioita. Hazel ei typisty pelkäksi esoteeriseksi, kuolemansa hyväksyneeksi hymistelijäksi, mutta tunteiden rikas kirjo ei myöskään jää pelkästään teini-ikäisen kuohuilun piikkiin. Hän on älykäs ja sarkastinen, ei ”uhri” tai ”sairas”, ei edes ”potilas”, vaan ensisijaisesti ”ihminen”.

Monet sanoivat itkeneensä kirjan aikana, minä en. Niin syvälle tunteisiin se ei päässyt kajoamaan, toki pitää myöntää että en ole täysin kirjan kohderyhmää. Jonkin jäljen se kuitenkin jätti. Tähtipölyä, jotain ohikiitävää. Jotain sellaista, mitä soisi muidenkin kokevan.