Avoimia ovia

Perjantaina oli rakkauden päivä. Eduskunnassa äänestettiin kumoon Aito Avioliitto-niminen aloite, jonka etenemistä olin seurannut sydän raskaana. Kiitos kaikille, jotka teitte töitä tasa-arvoisemman Suomen eteen. Sydämeni täyttyi lämmöllä, kun kuulin äänestystuloksesta. Olin koulussa viettämässä kahvitaukoa, ja kuultuani asiasta päätin ostaa palan suklaakakkua. Tällaisia asioita pitää juhlistaa.

Tämä blogi sai alkunsa elämäntilanteesta, jossa olin jättäytymässä kodittomaksi siinä onnistumatta. Erosin, mokasin ja romahdin. Tarkoitukseni oli lähteä tien päälle, mutta masennus ehti ensin. Sen jälkeen kaikki on ollut oudon tuntuista ristiaallokkoa, jossa olen heittelehtinyt edestakaisin. Masennusta, itsetuhoisuutta, muutto toiselle paikkakunnalle. Toisaalta lopulliselta tuntuvia romahduksia, toisaalta minut kerran toisensa jälkeen kiinni napanneita turvaverkkoja.

Olen ollut onnekas. Hyvin, hyvin onnekas – ja minua on rakastettu paljon, enemmän kuin voin koskaan rakastaa takaisin. Haluan silti yrittää.

Minua on myös yritetty rikkoa. Epäterve parisuhde ja myrkyllinen, narsistinen ystävyys ihmisen kanssa, jonka en olisi koskaan voinut kuvitella satuttavan minua, saivat minut romahduksen partaalle. Sanoin molemmille jäähyväiset tänä keväänä. Nyt yritän ryömiä eteenpäin ja tavoitella palasia siitä ihmisestä, joka olin kolme vuotta sitten – vaikka romahdin todella alas, elämäniloa, toivoa ja uskoa rakkauteen minulta ei saanut kumpikaan heistä vietyä. En ole halunnut laittaa kokemaani kipua ja nöyryytystä eteenpäin, vaan olen yrittänyt tuntea maahan poljetun vihan ja katkeruuden yksin, ja jakaa rakkautta sitä intohimoisemmin, mitä kipeämpiä asioita käsittelen.

Edellinen kumppanini, joka on pysynyt elämässäni suhteen päättymisen jälkeenkin, on auttanut minua nousemaan jaloilleni. Jaksan ihailla häntä ja hänen tapaansa elää. Vaikka välillämme ei ole parisuhdetta, keskinäiset välimme saavat minut aina kyseenalaistamaan, miksi olen koskaan pitänyt mitään muuta tavoittelemisen arvoisena. Avoimuus, luottamus ja arvostus kuuluvat kaikkiin läheisiin ihmissuhteisiin, ja aina kuin vain mahdollista, niiden tulisi kuulua kaikkeen ihmisten väliseen kanssakäymiseen.

Niin haluan elää. Parhaani mukaan, joka päivä.

Kuu ja aurinko ovat laskeneet ja nousseet tuhat kertaa siitä, kun tämä blogi sai alkunsa. Siihen on mahtunut paljon hyvää, paljon pahaa. Olen tavannut ihmisiä jotka ovat rakastaneet minua koko sydämestään ja joutuneet pettymään. Olen tavannut ihmisiä jotka ovat pitäneet minusta enemmän vasta opittuaan tuntemaan minut paremmin. Olen joutunut petetyksi ja tuntenut kiitollisuutta. Minusta on tullut pehmeämpi, rikkinäisempi, kiitollisempi, eksyneempi, rehellisempi ja kokeneempi.

Istuin eilen iltaa ystäväni kanssa. Hän oli tuhlannut kuusi vuotta ajastaan huonoon mieheen, joka oli kohdellut häntä epäkunnioittavasti, pitänyt varalla, roikottanut kuin lelua. Viini avasi kielenkannat, toi esiin tuskallisen pettymyksen: kuusi vuotta turhaan, kuusi vuotta hukkaan. Minä tiesin, miltä se tuntui, vaikka olin itse antanut vain kolme vuotta elämästäni, enkä koskaan antanut huonon suhteen sitoa minua mihinkään. En kaupunkiin, en aktiviteetteihin, en velvollisuuksiin, en oman aikani tuhlaamiseen ja odottamiseen.

Oli ilo kuulla, että hän oli päästänyt irti. Se teki myös minusta rauhallisemman; minäkin olin päästänyt irti. Minä selviäisin. Hän selviäisi. Minun rakas sisareni.

Parin viikon päästä Suomessa tulee lailliseksi sukupuolineutraali avioliitto. Vaikka eduskunnan täysistunnossa niin spekuloitiinkin, en usko että suomalainen tai länsimainen yhteiskunta romahtavat. Uskon että tasa-arvo hyödyttää kaikkia pitkässä juoksussa. Rakkaus on niin arvokasta, niin haurasta ja niin harvinaista, että meidän tulisi pitää siitä kiinni kaikin keinoin.

Tunsin syvää, lämmintä onnea, kun minä ja kaksi ystävääni nukahdimme sänkyyn lämpimien täkkien alle yksi aikuinen koira ja yksi koiranpentu jalkojemme päällä makoillen. Heräilin yöllä paitsi viinin aiheuttamaan laskuhumalaan, myös sumun läpi puskevaan hellyyteen: tämä on onnellisuutta, tämä on minun perheeni, nämä ovat minun rakkaitani. Myöhästyin koulusta, olin krapulassa, mutta olin onnellinen. Kaiken sen rikkinäisyyden ja lasinsirujen läpi, mistä minut on vedetty viimeisen kolmen vuoden aikana kerran toisensa jälkeen, minua rakastetaan silti.

Tunsin jännitystä ja pelkoa, kun tein päätöksen hakea ulkomaanvaihtoon Japaniin. Kaipaukseni nousevan auringon maahan ei ole helpottanut vaikka vietin siellä kolme vuotta sitten neljä viikkoa, ja koulun ulkomaanvaihto tarjoaa taloudellisesti parhaan mahdollisuuden matkustaa. Pitkään jätin Japanin pois vaihtoehtojeni listalta ajatellen, etten saa siitä optimaalista hyötyä tulevaa uraani ajatellen.

Sitten nauroin itselleni, lämpimästi ja hyväntahtoisesti. Tämä on elämä, minun elämäni, eikä mikään suoritus. Kaikki, mitä teen, on joka tapauksessa hyödyllistä, sillä kaikesta voi oppia jotakin. Japanissa tiedän varmuudella, että sisäinen esteetikkoni saa kipeästi kaivattua hermolepoa. Se parantaa mahdollisuuksiani jaksaa vaihdossa mahdollisimman hyvin.

Minua on aina kannustettu rakastamaan elämää, ja niin myös haluan tehdä. Haluan tehdä asioita, jotka tuntuvat minusta arvokkailta; en edelleenkään osaa kiintyä tavaroihin, mutta kokemukset, matkat ja muistot tuntuvat entistä arvokkaammilta. Tahdon haalia niitä lisää, jo ennen kaikkea senkin takia että huomaan edellisen kolmen vuoden tehneen minusta pelokkaamman kuin aiemmin. En ole menettänyt vain paloja itsestäni, vaan myös rohkeuteni. Tunnen värieni haalistuneen ja kalvenneen tavalla, jonka vain jatkuva nöyryytys ja aggressiivisuus saavat aikaan.

En halua koskaan olla niin peloissani, että lakkaisin tekemästä asioita, joita rakastan, ja tavoittelemasta unelmiani. Se on pahempaa kuin kuolema, kitkerämpää kuin myrkky. Ymmärrän pelkuruutta, mutta en voi kunnioittaa sitä, ja kaikkein vähiten haluan nähdä sitä omassa itsessäni ja omassa käytöksessäni.

Kevät tekee pikkuhiljaa tuloaan tänne pohjoiseen. Välillä päivät ovat lämpimiä ja aurinkoisia, välillä lunta tupruttaa vielä uudet parikymmentä senttiä. Katselen puuterilumessa temmeltävän koirani menoa, kuuntelen lumen ritinää, tarkkailen jäätyneitä oksia jotka taipuvat vielä pimeyden ja jään alla. Eilen lähdin kotiin neljän aikoihin, eikä ollut enää pimeää. Sydämeni tuntui keveältä, kuin kulkisin koko ajan kotia kohti. Kevät täyttää minua uudenlaisella valolla ja rohkeudella, uskallan sanoa rohkeammin kuin aikaisemmin mitä haluan, ja mitä en sulata.

Yhä edelleen mieleen hiipivät hetkittäin vanhat kipeät sanat ja teot. Syyllistäminen siitä, että en osaa olla sellainen kuin odotetaan: kiltti, hiljainen, konservatiivinen. Silloin katson ihmisiin, jotka rakastavat minua, ja muistutan itselleni, että he rakastavat minua juuri sen vuoksi, mitä olen. Miksi kuuntelisin pelokkaita ihmisiä, jotka vihaavat minua syistä, jotka heitä monin verroin arvokkaammat, aidommat ja rehellisemmät ovat nimenneet parhaiksi puolikseni?

En usko, että kyse on minun huonoista puolistani niin paljon kuin heidän omasta epävarmuudestaan. Kenties jossain toisessa elämänvaiheessa tai elämässä voimme kohdata jälleen, mutta enää en anna toisen ihmisen käyttäytyä minua kohtaan aggressiivisesti omaa tuskaansa käsitellessään. En ole kenellekään velkaa sitä, että minun satuttamiseni on keino käsitellä omia traumojaan.

Värjäsin hiukseni vihreiksi. Kuin kevät, kuin sammal, kuin syvä havumetsä. Tunnen kuinka kevät ja valo sykkivät sisimmässäni, ja pitkään laiminlyöty kirjoittaminen alkaa jälleen saada jalansijaa elämässäni. Valtaan takaisin omaa elämääni pala ja hetki kerrallaan, ja jonain päivänä olen sama ihminen kuin kolme vuotta sitten – vain vahvempi, kokeneempi, vähemmän masentunut ja hymyilevämpi.