Elokuun musiikkia – Youkihi

Oulun pääkirjasto on ihana paikka. Sinne on kotoani noin kymmenen kilometriä matkaa, mutta kiitos kaupungin valtavasta panostuksesta pyöräteihin, se taittuu yllättävän helposti. Kirjoja minulla on luettavanani tällä hetkellä tarpeeksi, mutta olen lainannut kirjastosta neulontaoppaita ja musiikkia. Ajattelin ryhtyä jakamaan blogissa ajoittain myös musiikkisuosituksia silloin, kun eteeni sattuu jotain kertakaikkisen valloittavaa. Youkihi oli juuri tällainen kokemus, se pakahdutti sydäntäni kauneudellaan.

Youkihi on suomalaisen kanteleensoittajan ja japanilaisen perinteisten instrumenttien soittajan sekä säveltäjän yhteistyö. Duo sovittaa koskettavasti yhteen japanilaista ja suomalaista perinne-ja modernia musiikkia, ja lopputulos on sadunomainen, eteerinen ja nostalginen kokoelma kappaleita, joissa kuultaa samaan aikaan jotain tuttua, häivähdyksenomaista, kuin muisto lapsuudesta, ja jotain aivan uutta.

Tuttuus tulee tietenkin siitä, että levylle on valikoitunut valikoima suomalaisia ja japanilaisia lastenlauluja vahvasti varioituna. Variaatio on niin vahva, että esimerkiksi Piupalipaupali-laulua en olisi ilman otsikkoa tajunnut samaksi kappaleeksi, vaikka tunnelma onkin tuttu monilta laulutunneilta ja lapsuuden musiikkikirjoista. Kagome, perinteinen leikkilaulu, kuullaan levyn ensimmäisenä, ja sekä se että Izutsu, kaivo, saivat minut liikuttumaan syvästi osaamatta sanoittaa syytä siihen.

Kauneus ylipäätään on viime aikoina ollut kaikin puolin päätähuimaavaa. Erityisherkkänä olen lapsesta asti kokenut kauneuden kokemukset vahvasti kehossani. Musiikki, taide ja luonto aiheuttavat minussa kylmiä väreitä, hätkähdyksiä, pakahtumisen tai hengästymisen tunnetta, kyyneleitä ja tärinää. Aivan siis fyysisesti, vaikka poissulkisi koko sen myrskyn, jonka ne tunteissani ja mielessäni saavat aikaan.

Tuo piirre on ollut lievempänä vain niinä hetkinä, kun elämäni on ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa, lähelläni on ollut julmia ja kovia ihmisiä, enkä ole saanut apua, tukea tai rakastetuksi tulemisen kokemusta. Silloin tuntuu että sekä mieli että ruumis puutuvat ja muuttuvat tunnottomiksi, ja että mikään ei kosketa tai tunnu miltään. Mikään ei pääse satuttamaan jääkuoren läpi, mutta mikään ei myöskään värähdytä ihanuudellaan.

Yksi ihminen, joka minua väitti rakastavansa (ja väittää vieläkin), sanoi kerran että tunteiden puutuminen on vain merkki aikuisuudesta, ja hänen näkökulmastaan olen saanut olla lapsi poikkeuksellisen pitkään. Hetken melkein jo uskoin häntä.

Nykyään voisin onneksi todeta että painu helvettiin.

On tietenkin ikävää, jos joku on joutunut tukahduttamaan omat tunteensa ja hänelle on perusteltu sitä aikuiseksi kasvamisella, mutta ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani. Tämä olen minä, lapsena ja aikuisena. Sillä että liikutun omituisista asioista (viimeisien kuukausien omituisimpia: Sannin ”Jacuzzi”-kappaleen kertosäe, jossa ei kyllä pitäisi olla mitään liikuttavaa – mikään muu osa kappaleessa ei vaikuta minuun näin, ainoastaan kertosäe) ei esimerkiksi ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvin saan asioitani hoidettua.

Hetkeksi Youkihiin vielä palatakseni; minulle ei ennen tämän levyn löytymistä tullut mieleenkään, että suomalainen kantele ja japanilainen koto voisivat soida näin hyvin yhteen. Nyt kun olen kuullut yhden levyllisen verran yhteismusiikkia, yhteys on ilmeinen. Minua puhuttelevat oman taustani takia sekä suomalainen että japanilainen perinnemusiikki, ja niiden kuuleminen yhdistettynä oli puhdistava kokemus, jota suosittelen kenelle tahansa. Lastenlauluvariaatioiden tunteet vievät hetkeksi takaisin omaan lapsuuteen, ei enää yhtä selkeänä kuin joskus, mutta ohikulkevana ajatuksena; ehkä aikuisenakin voisi leikkiä joskus, ottaa lehtiä käteen ja vain pysähtyä.