Erling Kagge – Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Toisinaan sitä vain löytää jotakin.

Sitä saattaa löytää ihmisen rakkaustapahtumassa, jolle ei juuri juttele, mutta jota katselee koko illan. Ja myöhemmin kohtaa sen saman ihmisen uudelleen ja huomaa, että juuri häntä on siihen elämänvaiheeseen tarvinnut. Että hänen haavansa ovat tarpeeksi samanlaiset kuin omasi, että voitte ymmärtää toisianne – ja tarpeeksi erilaiset, että voitte tukea toisianne. Ihminen, joka ei välttämättä ole vuosisadan rakkaustarina, mutta joka on sinulel tarpeellinen juuri nyt.

Tai sitä saattaa mennä kirjakauppaan ajatuksenaan vain katsella hieman ympärilleen, löytää kirjan joka mahdollisesti tukisi meneillään olevaa projektia, toisen jonka on kirjoittanut erinomaiseksi tiedetty kirjailija. Sitä menee löytökirjahyllyn kautta varmuuden vuoksi, vaikka harvoin siellä on mitään. Ja juuri sillä kertaa siellä on kirja, jonka pelkkä nimi tuntuu tarpeelliselta. Kirja, johon tarttuu värisevällä innolla, kun teet ystävän kanssa on juotu ja jäät yksin, ja maailma vain katoaa ympäriltä.

Kaggen kirja osui silmiini kun olin kirjakaupassa ehdottomana tarkoituksenani vain katsella, eikä ostaa mitään. Ostin lopulta kolme kirjaa. Sen iltapäivän vietin istumalla kahvilassa, työstämällä omaa tekstiäni ja lukemalla kirjaa hiljaisuudesta. Kaikki 142 sivua menivät yhdessä päivässä, enkä ole vieläkään sisäistänyt kunnolla kaikkea lukemaani. Kirja käsitteli hiljaisuutta eri muodoissaan, ja sitä kuinka elämme melun keskellä usein tajuamatta sitä itse.

Erityisherkälle ihmiselle tämä on tuttu asia. Elämäni on kokoelma erilaisia ääniin ja meluun liittyviä tarinoita. Lapsena mietin, mitä hyötyä on korvatulpista, kun niiden läpi kuulee kuitenkin, ja olisin halunnut viettää suurimman osan päivästäni kädet korvilla. (Tätä pidettiin epäkohteliaana.) Ahdistuin kovista äänistä, hälinästä, ihmispaljoudesta ja sireeneistä. Onnellisin olin oman huoneeni hiljaisuudessa, jossa kuuntelin mielelläni radiota hiljaisimmalla mahdollisella voimakkuudella.

Minulle on ikuinen mysteeri, kuinka ihmiset pystyvät elämään suurissa kaupungeissa kärsimättä. Kokeilin sitä, yritin parhaani, enkä koskaan onnistunut sopeutumaan.

Äskettäinen visiittini Naruskan suunnalle antoi perspektiiviä äänimaisemiin. Vaikka asun Kainuussa taajaaman ulkopuolella, autojen äänet kantautuvat paikoista useimpiin, tai jostain kuuluu vähintään lasten leikkimisen ääniä. Yöllä on hiljaisempaa, silloinkin ohitse saattaa ajaa satunnainen rekka tai juna. Naruskassa oli niin hiljaista, että korvissa humisi. Tulppiossa oli vielä sitäkin hiljaisempaa.

Kirjan kirjoittaja on ollut hiihtämässä Antarktiksella, jossa voin kuvitella ärsykkeiden olleen aivan minimissä – paitsi visuaalisten, myös äänien. Antarktiksen hiihto onkin Kaggen lähtökohta siinä, mitä hiljaisuus on – sen jälkeen pölynimurin äänikin tuntuu melulta.

(Sivuhuomautuksena, olen aina vihannut imurointia siitä lähtevän äänen takia. En tiedä montaa ahdistavampaa ääntä kuin päälle laitettu imuri. Ääni on voimakas ja syvä, konemainen ja luissa asti värähtelevä. Se saa vapisemaan.)

Melusaasteesta puhutaan ihmisten yhteiskunnissa vielä verrattain vähän, mutta melu vaikuttaa meihin. Se lisää stressiä, vähentää keskittymistä ja huonontaa yöunia. Se ohjaa ajatuksemme pois siitä mitä olemme tekemässä, tai siitä mitä pidämme tärkeänä. Se varmistaa osaltaan, ettei meidän tarvitse keskittyä omiin tunteisiimme tai ajatella niitä. Hiljaisuudessa omat ajatuksensa on pakko kohdata, ja oman itsensä kanssa on pakko tulla toimeen. Se on monelle pelottavaa tai ahdistavaa. Helpompaa on katsoa omasta sisimmästään syrjään.

Kagge ei saarnaa tai tarjoa valmiita vastauksia, mutta hän kirjoittaa hiljaisuuden voimasta ja tärkeydestä vahvasti. Hiljaisuudella on aina itsetarkoitus, ja siihen vetäytyminen tekee ihmiselle hyvää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *