Eroamisen taide
Ensimmäinen suhteeni alkoi itsenäisyyspäivän tienoilla. Se oli ongelmallinen, naiivi koiranpentusuhde, jossa kumpikin osapuoli ajatteli hyvin pitkään, että pelkkä rakkaus riittää. Jos vain rakastaa, kaikki ongelmat kalpenevat ja katoavat sen rinnalla: pettäminen, toisen henkilökohtaisten rajojen rikkominen, pelko, riidat, luottamuksen särkeminen. Kun ongelmat eivät tästä elämänfilosofiastamme huolimatta kadonneet vaan kasvoivat kasvamistaan, kyse ei ollut siitä että olisimme olleet epäyhteensopivia tai epämiellyttäviä ihmisiä – piti vain rakastaa enemmän.
Olen jälkeenpäin miettinyt paljon tuota suhdetta, joka maalasi hyvin pitkälti lasit joiden läpi tarkastelen muita ihmisiä kumppanimielessä. Kaksi ihmistä – ensin lasta, sitten nuorta, ja lopuksi nuorta aikuista – onnistui viiltämään toisiinsa niin syvät arvet, että ne tuntuvat vielä vuosien jälkeenkin. Olimme molemmat hölmöjä, molemmilla olisi ollut paljon opittavaa elämästä. Rakkauden sijasta suhde olisi saattanut pelastua, jos olisimme molemmat ottaneet vastuun itsestämme ja omista tunteistamme. Sen sijaan että keskityimme rakastamaan riitojen lyhenevissä väleissä entistä kiihkeämmin, olisimme voineet pohtia tavoitteellisesti ja analyyttisesti suhdettamme ja sitä, miksi ylipäätään olimme enää yhdessä.
En palaisi enää saman ihmisen kanssa suhteeseen, vaikka mahdollisuuden saisinkin – olemme kasvaneet eri suuntiin, ja vaikka hänessä on yhä piirteitä joista pidän, en voi allekirjoittaa hänen nykyistä arvomaailmaansa. Suhdetta itsessään ajattelen edelleen, lähes viisi vuotta myöhemmin. En haikailumielessä, kuten pitkän eromme jälkeen, vaan enemmänkin arvokkaana oppimiskokemuksena, jonka haluan pitää mielessäni ettei tarvitsisi tehdä samoja raastavia, typeriä virheitä uudelleen.
Kysymys, jota pyörittelen kaikkein useimmiten, on Miksi emme eronneet?
Omat vanhempani läpikävivät riitaisan avioeron, joka sai minut suhtautumaan kyynisesti kaikkeen eroamiseen liittyvään. Samaan aikaan kun kaikkialla puhuttiin siitä, kuinka ero oli aina ratkaisu, ei kannattaisi jäädä toimimattomaan parisuhteeseen ja itsenäisyyttä suitsutettiin median joka tuutista, minä olin sitä mieltä että ihmiset eivät vain yrittäneet tarpeeksi. Uskoin ikuiseen rakkauteen ja siihen että kaiken voi korjata, ja että ihmiset on tarkoitettu olemaan oman rakkaansa kanssa ikuisesti.
Vanhempana ja viisaampana (sanapari, jota nuorena inhosin) olen todennut että minun olisi pitänyt lähteä kävelemään jo ennen suhteen toista vuosipäivää. Syyt olivat ilmassa ja niiden seuraukset muuttuneet osaksi todellisuuttamme. Masokistina katselin tilannetta hieman reilut viisi vuotta, ennen kuin suhde lopulta onnistui osumaan karille. Vielä kauan kariutumisen jälkeenkin olin sitä mieltä, että meidät oli tarkoitettu yhteen.
Ärryn edelleen siitä, kuinka helppona ja itsestäänselvänä ratkaisuna eroa pidetään. Suhteet ovat kertakäyttökamaa, ihmiset ja kaikki yhdessä rakennettu voidaan heittää olan yli pelkästä hetken mielijohteesta. Miksi edes yrittää ylläpitää suhdetta jos se kuitenkin kuuluu olla vain silloin kun suhteessa on kivaa?
Sen verran olen kuitenkin korjannut näkemystäni, että ero on ratkaisu – mielestäni se ei vain saisi olla ainut. Pisteessä, jossa luottamus on täysin nollassa, riidat jokapäiväisiä ja pettämiskuviot arkinen asia muiden rinnalla, kannattaa vakavasti harkita, onko tilanteessa enää mitään korjattavaa tahi korjaamisen arvoista. Joskus hyvä ero voi pelastaa kaiken mitä pelastettavissa on.
Mutta jos sinulla on joku jota rakastat, ja joka rakastaa sinua; joku, jonka kanssa sinulla on yhteinen kaunis elämä; joku, joka tekee sinut onnelliseksi… eikö silloin kannata harkita asioiden korjaamista, jos kiiltokuvaan ilmestyy yksi lohkeama, särö tai tahra? Suhteet eivät ole täydellisiä, niin kuin eivät ole ihmisetkään. Hyville suhteille kannattaa antaa armoa.
Aina nekään eivät kuitenkaan kestä. Erosin viime viikolla miehestä, joka on tehnyt minut onnellisemmaksi kuin kukaan muu, jonka kanssa meillä on mainitsemani kaunis ja täydellinen elämä pienine säröineen, joka rakastaa minua ja minä häntä. Syynä erolle olivat minun päänsisäiset ongelmani, aiempien suhteiden jättämät arvet, sitoutumiskammo ja se miten epätasapainoinen tunne-elämäni näkyy arjessa huolestuttavissa määrin. Ero ei tullut meille kummallekaan yllätyksenä, mutta molemmille se aiheutti surua. Kumpikin olisi halunnut jatkaa. Tässä tilanteessa koin kuitenkin, että jos en eroa, ajan suhteen nurkkaan ja alan itse rikkoa sitä.
Tämä aihe tulee vilahtelemaan varmasti myös tulevissa merkinnöissä, mutta otin sen esille siksi että kyseinen suhde kariutui samoihin päivämääriin kuin ensimmäinen suhteeni alkoi, itsenäisyyspäivän korvilla. Kenties ympyrä alkaa sulkeutua ja jättää taikapiirinsä sisään kaiken sen, mitä en halua viedä mukanani tulevaan, oli se sitten paluu yhteen kyseisen henkilön kanssa ajan ollessa sopivampi tai suhde jonkun muun kanssa.
Aika näyttää.