Henkisyyttä vai uskonnollisuutta?

Päivät alkavat ehkä kohta edetä valoa kohti, mutta vielä ollaan aika tukevasti pimeyden uumenissa. Aloitin väliaikaisen työn, ryhdyin etsimään tietoa avoimen yliopiston kursseista ja venytän aamujani usein peiton alla ulos katsellen, miettien kuinka kiitollinen olen tämänhetkisestä elämäntilanteestani ja kuinka paljon iloa se minulle tuo.

Asioita, jotka tuovat minulle tällä hetkellä iloa:

– Fasaanien tähystely pihalla
– Yliopistosta haaveilu
– Kirjoittaminen
– Tilaustyöt

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sain henkisyyshistoria-postaukseni jälkeen muutamia yhteydenottoja, joissa kyseltiin suhdettani ja suhtautumistani järjestäytyneeseen uskontoon. Päätin avata sitä täällä blogissa, kun tänne minun nyt on tarkoitus kirjoittaa henkisyysvuodestani – itkeä sen vaikeutta, nauraa sen iloja ja analysoida sitä vuoroin rationaalisesti ja vuoroin pilke silmäkulmassa.

Heti alkuun toistan jo edellisessä postauksessa lausumani teesin: minulle henkisyys (ja hengellisyys) ei ole yhden, lopullisen totuuden saavuttamista, tai sen tyrkyttämistä muille. Minulle sekä henkisyys ja hengellisyys liittyvät ensisijaisesti pyrkimykseen olla aina etsijän roolissa, tutkia ja oppia uusia asioita, ja niiden avulla oppia uusia asioita itsestään.

Tämä piirre on kenties toiminut itselleni suurimpana vieraannuttajana uskonnosta ja uskonnollisuudesta. Olin mukana kirkon toiminnassa täysi-ikäiseksi asti; koen että kirkon parissa lapsena ja nuorena hengaaminen antoi minulle yhteisön jossa kasvaa, saada tukea ja päästä pohtimaan elämän suurempia kysymyksiä, ja sitten heijastelemaan sitä kaikkea omaan arkeensa. Toivoin että voisin antaa tätä samaa muille lapsille ja nuorille.

Jossain vaiheessa aloin kokea kirkon muodolliset, jäykät rituaalit kiusallisiksi. Näin asiat ulkopuolelta, veisut ja rukoukset, ja ne kuulostivat korvaani kulttimaisilta. Minulle alkoi myös hiljalleen hahmottua se, että suurin osa niistä kirkon työntekijöistä joiden kanssa silloin työskentelin, ei halunnut tukea nuorten omaa ajattelua. He näkivät toiminnan tarkoituksena integroida ihmisiä omiin uskomuksiinsa. Tämä oli itselleni viimeinen niitti, ja erkaannuin kirkon toiminnasta omalta osaltani hiljaa sanomatta sanaakaan.

Kuulun edelleen kirkkoon, vaikka minulla onkin kirkolliseen toimintaan varautunut suhde. Olen viime aikoina harkinnut, olisinko valmis eroamaan kirkosta ja jättämään sen luvun elämästäni lopullisesti taakse. Toistaiseksi minulla ei ole ollut vahvaa mielipidettä asiasta, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.

Uskon, että uskonnot voivat olla suunnaton tuki niissä elämän käännekohdissa, joissa alkaa kaivata vastauksia perimmäisiin kysymyksiin – yleensä häät ja hautajaiset. Minua varten ne eivät kuitenkaan ole.