Karoliina Sallinen-Pietikäinen – #Vauvavuosi

Vauvat, nuo ihanat kuolamonsterit ja tulevaisuuden toivot. Karoliina pitää Lilyssä Kolmistaan-blogia, ja hänen kirjansa on blogahtavaa tekstiä – kevyttä, helppolukuista, hauskaa, koskettavaa, suoraan tunteisiin pureutuvaa ja aitoa.

Lapsista ja lapsellisuudesta on tullut minulle ajankohtainen aihe sen jälkeen, kun ystäväpariskuntani hankki itselleen pikkuisen jatko-osan. Tällä hetkellä pikkuotus opettelee tarmokkaasti puhumaan ”ällll, älllll, ällllllll”-äänteiden avulla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minulle ei ole poikkeuksellista tehdä lukupäätöstä pelkästään kirjan kansikuvan perusteella. #Vauvavuosi on siitä poikkeuksellinen, että se sai huomioni kannen värin perusteella – vaaleanpunainen on yksi parhaita värejä masennuksen selättämiseen. Myös Sanni Kariniemen kuvitukset kirjan sivuilla antoivat rempseän vaikutelman siitä, mitä tuleman pitäisi.

Luin kirjan kahdessa päivässä, ja monet sen tarinoista kuulostivat siltä kuin ne olisivat voineet tulla ystäväni suusta. Tarinat yövalvomisista, kiiresuihkuista, lapsesta joka vaatii huomiotasi jokaisen päivän jokaisena hetkenä, suuresta rakkaudesta ja suunnattomasta väsymyksestä.

”Vaikka minä olen kyllä itsekkäämpi”, ystäväni naurahti, ”en todellakaan varo jokaista kolahdusta ja ääntä tai hipsuttele hiljaa kun vauva nukkuu. Pitää tottua elämisen ääniin.” Myötäilin ja olin samaa mieltä. En tiedä lastenkasvatuksesta mitään, mutta sen tiedän että maailma ei pysähdy ympärillä vaikka uniaika tulee.

Tuttu on myös ajatus siitä, kuinka kaikki muut tietävät vanhemmuudesta paremmin kuin itse. Läheisyyteen uskovat hippivanhemmat tuputtavat kirjan päähenkilölle omaa mentaliteettiaan, neuvolassa on harjoittelussa kaikkitietävä finninaama. Toisaalta toisista vanhemmista saa tukea, mikään asia ei ole liian pyhä jaettavaksi, ja toisten heilahtelevia mielentiloja ymmärtää paremmin kun on itse kokenut saman.

Ulkopuolisen silmin, blogeja, uutisia ja kavereiden Facebook-tilapäivityksiä lukiessa, minulle muodostuu vaikutelma siitä, että nykyään vanhempia syyllistetään vähemmän omista valinnoistaan. Enemmän tukea, vähemmän päänaukomista. Pidän tätä vain ja ainoastaan positiivisena kehityssuuntana; muistan vielä kymmenen vuoden takaa julkisen keskustelun, jossa puitiin kovasti sitä, miksi vanhempien pitää aina olla täydellisiä kaikessa. Erityisesti äitien.

Vasta romaanin luettuani tajusin, että se on jatko-osa teokselle Tee-se-itse-vauva. Saattaa siis olla, että palaan Karoliinan kirjallisuuden pariin toisen kirjan muodossa.