Kirjaimellisesti ituhippi

Kevät!

Yksi kevään parhaita puolia on idättäminen. En ole mitenkään erityisen suuri papujen fani, mutta kevät tekee tähän poikkeuksen. Mungpavut, herneet ja linssit versoineen ovat ihan parasta kevätruokaa, kun aurinko alkaa vihdoin lämmittää ja aamukahvin voi nauttia kuistilla.

Ituja sain nauttia myös, kun lähdin elämäni ahdistusta pakoon ja suuntasin roadtripille. Kävin vierailemassa perheenjäsenten ja ystävien luona, joogasin ja ajattelin, ajoin pitkiä matkoja, nukuin autossa ja lopulta päädyin pääkaupunkiseudulle tapaamaan ihmistä, jonka pelkkä läsnäolo paransi minut muutamassa päivässä muutaman kuukauden edestä traumoja. Tuntui, kuin olisin uudelleen muistanut kuka olen, ja mistä maailmassa on kyse.

Sain uudelleen kutsun opintomatkalle itseeni ja elämään. Jokin ovi, jonka luulin menneen takanani lukkoon, narahti auki. Ehkä se oli ollut auki koko ajan, en tiedä.

Sellaisten havahtumisten jälkeen on samaan aikaan kärsivällinen ja kärsimätön olo. Kärsivällinen ja rakastava kaikkea sitä kohtaan, mikä tuntuu oikealta ja aidolta elämässä. Sitä osaa antaa enemmän ihmisille, jotka rakastavat ilman taka-ajatuksia ja joilla on aivan mahtavia näkemyksiä elämästä. Perhe ja ystävät tuntuvat tärkeämmiltä. Toisaalta kärsimättömyyttä herättää kaikki sellainen, mikä lähtee teennäisyydestä, rajoittamisesta tai manipuloinnista – oli se sitten tietoista tai tietämätöntä. Ylipäätään olen nyt ehkä ollut normaalia kärsimättömämpi sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät oikein ymmärrä omaa sisäistä tunnemaailmaansa ja noudattavat sen jokaista impulssia kyseenalaistamatta.

(Näistä ajatuksista taisi olla jo alkukaikuja Edellisessä Postauksessa.)

Viime päivien havahtuminen on ollut se, että tällainen valaistuminen voi kantaa hetken ajan eteenpäin ja antaa tärkeitä oivalluksia, mutta prosessointi on silti tehtävä. Kerran totutuista tavoista on vaikea päästää irti, ja se vaatii välillä vain hampaiden puristamista jääräpäisesti yhteen, päätöksen tekemistä ja siinä pysymistä, tuli mikä tuli.

Tuo kohtaaminen tuntui tulleen juuri oikeaan aikaan. Tammikuuhan minulta meni omien uudenvuodenlupausteni voimaintunnossa ja sen fiilistelyssä, kuinka nyt olen oikealla tiellä ja varma kaikesta. Helmikuu oli epävarmempaa aikaa. Tuntui että jokin hiersi, mutta en ollut varma että mikä. Jossain vaiheessa päätin tuupata ajatuksen sen piikkiin, että minun pitää vain tyytyä vähempään elämässä ja lakata olemasta niin tyytymätön kaikkeen.

Nyt minusta tuntuu, että tosi moni asia sai selityksen. Sain kysymyksiä, joita en tiennyt kaipaavani, ja vastauksia kysymyksiin joita en ollut edes esittänyt. Kuin olisin seissyt keskellä ryteikköä, ja joku olisi nykäissyt minut takaisin polulle. Tie pitää edelleen kulkea, mutta enää en rämmi ryteikössä miettien, että missähän se reitti mahtoikaan kulkea.

Olen nyt myös kirjoittanut täysipäiväisesti muutaman viikon verran. Siitä kerron seuraavaksi.