Kirjoittamisen(i) historiaa ja ”pitäisi”-sanan ärsyttävyys

Siivosin ja asettelin samaan aikaan elämää ja ajatuksia järjestykseen. Kotini on täynnä kaikenlaista paperia, luonnoksia, päiväkirjoja ja muuta sellaista mikä tahtoo vähän huonosti kesyyntyä pöytälaatikkoihin. Mietin, että onko se, että tekstit poukkoilevat pöydillä ja laatikoista pois ja seinille ja kertakaikkiaan kieltäytyvät tulemasta haudatuiksi jonnekin kaappiin merkki jostain omasta keskeneräisyydestä, ja siitä että niille kirjoitetut ajatukset eivät ole vielä valmiita.

Tilanne on ollut sama osapuilleen kaksikymmentä vuotta. Vähän päälle kenties, minulla ei ole selkeitä mielikuvia siitä, missä vaiheessa opin oikeasti kirjoittamaan. Kirjoituksia on joka tapauksessa kertynyt siitä asti.

Aivan ensimmäisen päiväkirjani olen hukannut. Tiedän että tunnistaisin sen, sillä muistan mitä kirjoitin etusivulle: aakkosia. En silloin osannut vielä yhdistää kirjaimista sanoja, mutta jotain taikaa niissä oli, merkeissä jotka muodostivat merkityksiä. Kirjoitin niitä koko sivun verran. AAAABBBBCCCDDDEEEEEFFGGGGGHHHIIIJJKKKKLLLMMMNNNOOOPPPPPPQQQRRRRSSTTUUUVVWWWWXXXYYYYZZZZÅÅÅÅÄÄÄÄÖÖÖ. Ja sama alusta.

Ajaudun taas lukemaan Gustafssonia, vaikka en saisi. Liikaa vaikutteita yhdestä suunnasta ei ole hyvä.

Minun pitäisi tehdä itselleni englanninkielinen portfoliosivu, jossa olisi myös blogi. Minulla oli sellainen, sitä ylläpiti eräs minulle tärkeä ihminen. Ihminen päätti yhtäkkiä nostaa keskisormensa pystyyn ja todeta että haista vittu. Nyt ei ole enää portfoliosivua, eikä backupia sille. Ei siihen kai voi mitään muuta todeta kuin että joskus ihminen vain on rotta. Rottamaisuudella pitää tässä nyt tarkoittaa sitä, mitä ihmiset sillä yleensä tarkoittavat – sellaista alentuvaa, lipevää ja pelkurimaista otusta, joka levittää tauteja – eikä oikeaa rottaa. Rotat kun ovat sosiaalisia ja fiksuja eläimiä.

En ole kirjoittanut runoja moneen viikkoon. Yritän saada aikaiseksi aina yhden runon per päivä, se on tuntunut sopivalta tahdilta. Ei liian vaativalta, mutta kuitenkin sellaiselta että menee eteenpäin ja kehittyy. Sen jälkeen kun rupesin editoimaan runojani, en vain oikein ole tahtonut päästä yli siitä alkuvaiheesta, jossa kahdenkymmenen rivin runossa on yksi hyvä oivallus ja loput pitää muotoilla uusiksi. Helppoa olisi kirjoittaa suoraan valmista tekstiä.

Usein ne oivallukset eivät vain tule samasta aiheesta kysymättä kahteenkymmeneen riviin kerralla. Yksi oivallus on lahja, loput pitää etsiä ja työstää. Se on sitä varsinaista työtä. Ensin kirjoitetaan sitä mitä mieleen juolahtaa, sen jälkeen yritetään saada se näyttämään järkevältä ja helppolukuiselta, mutta silti sellaiselta että se antaa lukijalleen jotain.

Tajusin vasta tänään, että asun puolen kilometrin päässä kirjastosta. Tiedänpä missä kirjoitan jatkossa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *