Kun luo nahkaa, jossa on vielä tunto jäljellä

Muutaman viime vuoden aikana olen saanut tyrmistyä siitä, kuinka julmia ja pahoja ihmiset voivat toisilleen olla, jos sillä saavuttaa omaa etua ja hyötyä. Toisaalta se on haavoittanut syvästi, toisaalta osoittanut, kuinka arvokkaita ovat ne jäljelle jääneet ihmissuhteet, joissa iloitaan toisen onnistumisista, pyydetään ja saadaan anteeksi, ja otetaan vastuu omista teoista sekä niiden seurauksista.

Tunnen omista kasvuprosesseistani iloa, kipua, surua ja ahdistusta. Välillä, sellaisina iltoina kuin tämä, tuntuu siltä kuin en millään tahtoisi mahtua oman nahkani sisään. En jaksa keskittyä, en sitten yhtään mihinkään. Yritin tehdä iltaopintoja, laitoin ajastimen päälle. Päätin, että tunnin päästä pitäisin tauon.

Olo tuntui sietämättömältä jo neljän minuutin keskittymättömän häseltämisen jälkeen. Viidentoista minuutin kohdalla olisin halunnut jo itkeä ja huutaa.

Pahimpina hetkinä ajattelee, että minä en toivu koskaan. En tule koskaan pääsemään yli, en tule enää koskaan parantumaan; tulen aina tuntemaan tämän saman kivun, saman avohaavan, saman petetyksi ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen.

Se ei ole totta, ja tiedän sen. Tästä selviää. Tästä pääsee yli. Mutta ei se kipua lievitä.

Nautin yksinolosta ja kevään tulemisesta. Saan käpertyä sotkuiseen asuntooni, käännellä tiskejä ja pyykkejä omaan tahtiini, itkeä ja tuntea ahdistusta, paijata pehmeitä kankaita ja lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan. Jokin osa minussa tiedostaa kipeästi, että vaikka joku tarjoaisi pienellä vaivalla hieman lohtua, en halua juuri nyt tavata ketään sellaista, jonka edessä pitäisi esittää yhtään mitään.

Jokin toinen osa muistuttaa, että tätä kipua ei saa pois käpertymällä jonkun syliin. Se on paljon syvemmällä, ja siihen auttaa vain aika.

Päivät ovat pitkiä kuin nälkävuosi. Hetkittäin se tuntuu jopa helpottavalta: viimeiset kolme vuotta ovat menneet niin sumussa, että on kuin viikot ja päivät olisivat valuneet tiehensä itsestään. Nyt minun on pakko pysähtyä ja elää jok’ikinen kivulias hetki. Syleilen niitä, että voisin päästää ne vailla katumusta irti sitten, kun sen aika on. Enkä koskaan enää anna kenenkään rikkoa minua niin pahasti, että olisin valmis päästämään elämästä irti.

Mitä näistä sitten kirjoittaisi, kaiken vai ei mitään? Sellaisia blogimerkintöjä on mukavampi lukea, joissa kaikki on hyvin ja elämä on aina aurinkoista. Ehkä sellaiset ovat kaupallisempia – eikä minun elämässäni kaikki täysin huonosti ole, päinvastoin. Itken paljon, mutta muuten teen samoja asioita kuin aina ennenkin. Keitän kahvia iltaisin jääkaappiin, luen kirjoja, kirjoitan tekstejä, käyn töissä ja kohta valmistun. Ne eivät vain tällä hetkellä viillä yhtä syvältä kuin suru.

Hymyilemisen ja kivun peittämisen sijaan uskon, että meille kaikille on hyödyllisempää kohdata kipumme, ja tunnustaa että välillä elämässä on luotava nahkaa, jota tuntoaisti ei ole vielä täysin jättänyt. Niihin aikoihin sisältyy kipua ja surua, hymyä ja huumoria, itkemistä ja ahdistusta, mutta ne eivät tarkoita, että elämä olisi menettänyt valonsa.

Vaikka tuntuu, että olen ainoa, joka käy läpi näitä tunteita tällä hetkellä, uskon että se ei pidä paikkaansa. Onko teistä kenelläkään tällaisia prosesseja meneillään?