Laura Gustafsson – Korpisoturi

Retkahdin!

Lupasin itselleni kirjoitusprosessia aloittaessani, että Gustafsson on pannassa. Olin lukenut Pohjan, Anomalian ja Huorasadun, ja se alkoi näkyä tyylin imeytymisenä omaan tekstiini. Halusin hakea vaikutteita muualtakin. Oikeastaan etsin niitä kaikkialta; omista ajatuksistani, kun istun portailla aamulla juomassa kahvia tai teetä koiran kanssa. Luontodokumenteista. Kauppojen hyllyiltä. Aktivistien Twitter-tileiltä. Funny Animal Compilation-videoista. Siitä tavasta, jolla ihmiset suhtautuvat eläimiin lähellään. Siitä tavasta, jolla minä suhtaudun niihin.

Lopulta kaikki oli kuitenkin koluttu, ja tartuin epätoivoissani Gustafssoniin kun mistään muualta ei löytynyt inspiraatiota. Kirjoitusvire palasi, ajatukset laskettelivat taas rentoa polkuaan, tekstiä syntyi ja editointi onnistui. Tämä siitäkin huolimatta, että Korpisoturi ei yltänyt silmissäni aivan yhtä korkealle kuin muut Gustafssonin teokset.

Korpisoturin asetelma on yksinkertainen ja pelottavan lähellä todellisuutta: mies nimeltä Ahma valmistautuu yhteiskunnan romahtamiseen ja on päättänyt selviytyä yksin, kun väistämätön tapahtuu. Lopulta romahdus koittaa, mutta asiat eivät mene niinkuin Ahma suunnitteli. Erakkona selviytyminen ei ole yhtä helppoa kuin Ahma ajatteli, ja riippumattoman elämään tunkeutuu vielä jotain naisiakin.

Kenties suurin syy sille, miksi Korpisoturi ei iskenyt minuun, oli päähenkilö, noin 35-vuotias mies.

Gustafsson osaa kirjoittaa värikkäästi ja elävästi henkilöstä, joka halveksuu naisia, elää voimakkaasti omissa stereotypioissaan ja on jokseenkin sokea oman ajattelunsa logiikkavirheille – hän päätyy monessa asiassa olemaan paitsi naisten vietävissä, myös näiden varassa, eikä täten koskaan saavuta haluamaansa riippumattomuutta ja tavoittelemaansa vapautta.

En löydä tällaisen henkilön kanssa paljonkaan yhteistä ajatusmaailmaa, joten samaistuminen on vaikeaa. Gustafssonin muusta tuotannosta (ja työskentelypäiväkirjoista) on pääteltävissä että Ahma ei ole hänellekään omia ajatuksia lähinnä oleva henkilö. Tässä kohdin pitää siis nostaa kirjailijalle fiktiivistä hattua: Ahmasta olisi helposti voinut tulla karikatyyrimäinen pilakuva tumpelosta miehestä, joka uhoaa kovasti mutta on loppujen lopuksi kädettömämpi kuin itsekään luulisi.

Vaikka Ahmasta ei välity lukijalle mitenkään mairitteleva kuva, hän vaikuttaa elävältä hahmolta. Sellaiselta, jolle naiset ovat ketun happamia pihlajanmarjoja, joka viihtyy paremmin internetin keskustelupalstoilla kuin muiden joukossa, ja jonka sovinistiset mielipiteet eivät perustu oikein millekään. Tällainen tyhmyys olisi hellyttävää, ellei idiootti olisi niin tosissaan.

Päähenkilön epämiellyttävyys ei poista kirjan muita ansioita. (Hyvin kirjoitetut hahmot kun tuppaavat herättämään tunteita lukijassa.) Gustafsson kirjoittaa vakaalla otteella, sekoittaa faktaa ja fiktiota, ja luo uskottavan skenaarion tilanteesta, jossa jokainen on itsensä ja yhteisöjensä varassa. Ahma ei myönnä ääneen toiveitaan, pelkojaa tai kipukohtiaan, mutta ne kuoriutuvat esille ajatuksissa, joista ei puhuta ääneen ja jotka torjutaan rajusti pakenemalla mihin tahansa suuntaan.

Loppuratkaisu jää osittain avoimeksi; onko kyseessä onnekas käänne, Ahman oman lopun alkua, vai kuolevan miehen hallusinaatio? Lukija päättää, mitä hän haluaa tarinassa nähdä, ja se kertonee enemmän hänestä kuin tarinasta itsestään.

MInulla on ollut pitkään tarkoituksena lukea Sarah Kanen 4.48 Psychosis, josta Gustafsson puhuu yhtenä omista inspiraationlähteistään. Luulen, että seuraavaksi sukellan sen maailmaan, ellei elämääni tipahda jotain aivan hämmentävän ihanaa.

kulttuuri kirjat suosittelen
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *