Lukupäiväkirja 10: Pionin rakkaus

Kirjailija Lisa See tunnetaan erityisesti Lumikukka ja Salainen viuhka-teoksestaan. Olen kävellyt kyseisen kirjan ohi kirjastossa lukuisia kertoja, mutta en ole vielä kertaakaan tarttunut siihen. Niin käy usein erilaisten kirjojen kohdalla: ne ilmestyvät elämääni, jäävät mieleni taustalle, sormeilen niitä silloin tällöin ja lähestyn niitä kauempaa toisinaan edes tajuamatta sitä itse. Maailmankaikkeus heitti Paulo Coelhon Alkemistia tielleni kokonaiset kahdeksan vuotta erilaisten ihmisten, antikvariaattien ja kirjakauppojen muodossa, ennen kuin tartuin siihen ja luin sen.

Luettuani kirjan totesin, että yksikään aiempi elämäntilanteeni ei olisi saanut minua pitämään siitä yhtä paljon.

Uskoin että sama saattaisi käydä Seen romaanille. Eräänä päivänä kirjastossa ollessani näin kuitenkin toisen kirjan nimeltä Pionin rakkaus. Otin sen hyllystä, selailin hetken aikaa, miellyin sen runolliseen ilmaisutapaan ja päätin lainata sen. Luin sitä illalla kotatsun ääressä, ja siitä eteenpäin käytin lähes jokaisen vapaan hetkeni tarinan seuraamiseen.

Pionin rakkaus on historiallista fiktiota. Se loihtii lukijan mieleen elävinä Kiinan ylimysten elämän ja arjen Ming ja Qing-dynastioiden välissä. Arkea kehystävät tavat, esi-isät, kauneus ja lukuisat säädökset, ja kaikkein eniten nämä säätelevät naisten elämää ja vapautta. Naisten elämä on talon sisällä ja puutarhoissa, omissa huoneissaan ja yksityisissä tiloissaan. Heidän jalkansa typistetään siroiksi liljoiksi, joilla voidaan kävellä vain huojuen, ja heidän arvonsa riippuu hillitystä, rauhallisesta ja palvelualttiista käytöksestä.

Sääntöjen hallitsemassa maailmassa naiset löytävät oman vapautensa taiteesta ja estetiikasta. Jalkojen sitominen, niin brutaali ja kivulias toimenpide kuin onkin, on heille yksi tapa pitää kiinni omasta kulttuuristaan ja omasta arvostaan maailmassa, jossa Ming-dynastia on juuri väistynyt.

”Me sidomme tytärtemme jalat kapinoidaksemme noita muukalaisia vastaan. Katsokaa ympärillenne; jopa palvelustytöillä ja orjilla on sidotut jalat. Jopa vanhoilla, köyhillä ja raihnaisilla on sidotut jalat. Meillä on omat naisten tapamme. Siksi me olemme arvokkaita. Siksi me olemme naimakelpoisia. Eivätkä he saa meitä luopumaan niistä!”

Samaan tapaan kuin anoreksiaan sairastuneet usein kokevat kontrollintunnetta siitä, etteivät syö mitään, jalkojen typistäminen on kirjan naisille yksi tapa päättää omasta kehostaan. Oman kohtalonsa ottavat käsiinsä myös lemmensairaat neidot, jotka ovat tarinan keskiössä.

Kirjassa esitellään historiallista näytelmää nimeltä Pionipaviljonki. Sen juoni saa kirjan päähenkilön – monien muiden kaltaistensa lailla – tuntemaan lemmensairautta ja kaipuuta, ja lopulta näännyttämään itsensä näytelmän päähenkilöä mukaillen. Tämä on toinen tapa, jolla naiset saattoivat tehdä oman valintansa. He eivät ehkä voineet valita vapaata elämää, mutta he kykenivät valitsemaan oman kuolemansa.

Historialliseen Kiinaan sijoitettu versio Romeosta ja Juliasta piti minua otteessaan. Sen tunteet ja intohimo olivat ylitsevuotavia, välillä jopa siihen pisteeseen asti että minun oli laskettava kirja alas. Kauneudesta liikuttuminen, rakkauden eteen nähtävä työ, elämän ja kuoleman estetiikka – ne ovat kaikki arvokkaita asioita, mutta niitä arvostaakseen on pysähdyttävä ja antauduttava niille. Rationaalisuuteen kasvanut mieleni yritti tuhahdella tälle kaikelle. Tunteita! Liikutusta! Sydänsuruja! Millainen hupakko antautuu niille, ja millainen typerä tyttö antaa sydämensä särkyä kirjan takia?

Työnsin rationaalisen mieleni valitukset muualle. Jos ihminen ei tunne syvää liikutusta tai syvää rakkautta, hän voi yhtä hyvin olla kivestä tehty.

”Miten oli mahdollista, että minulle – etuoikeutettuun asemaan syntyneelle, koulutetulle, kauniille ja älykkäälle tytölle – oli voinut tapahtua näin paljon pahaa? Maksoinko minä pahoista teoista, joita olin tehnyt edellisessä elämässäni? Jouduinko minä kestämään tämän kaiken vain tuottaakseni huipua jumalille ja jumalattarille? Vai oliko vain niin, että minun kohtaloni naisena oli kärsiä?

En löytänyt vastausta edes seuraavina kuukausina, mutta voimani alkoivat palautua, minusta tuli taas päättäväinen ja muistin, että kaikkien tyttöjen ja naisten tapaan minäkin halusin – ja kaipasin – tulla kuulluksi.”

Pionin rakkaudesta poikkeuksellisen tekee se, että lähes kaikki keskiössä olevat hahmot ovat naisia. Kirja on kirjoitettu naisten näkökulmasta, naisten arjesta, naisten elämästä – myös heidän kuolemastaan – ja ennen kaikkea naisten rakkaudesta tuon ajan Kiinassa. Lähes kaikissa kulttuureissa femiinisyys ja maskuliinisuus on perinteisesti erotettu naisille ja miehille kuuluvaksi, ja Pionin rakkaus tihkuu femiinisyyttä kaikessa. Estetiikka, rakkaus, käytöstavat, tunteet – ne esitetään kaikki femiinisinä.

Oman rationaalisen mieleni vastareaktio kirjalle lienee hyvä merkki siitä, että elämme edelleen maskuliinisessa maailmassa. Femiiniset, herkät yin-piirteet ovat edelleen asioita, jotka nähdään alempiarvoisina, passiivisina ja merkityksettöminä. Mitä hyötyä on tunteista, mitä hyötyä rakkaudesta? Niitä ei saada laskettua numeroiksi eikä puristettua tuotteiksi, mutta ne herättävät meidät henkiin ja tekevät meistä eläviä.

Nykymaailmassa femiinisyyttä ei tarvitse nähdä enää naisten yksinoikeutena ja velvollisuutena. Naisille on raivattu tilaa maskuliinisessa, kilpailullisessa yang-ympäristössä, mutta miesten femiinisyys nähdään edelleen alempiarvoisena ja vähämerkityksellisenä. Tässä kirjassa femiinisyyttä morkkaavat ja arvostelevat miehet ovat pelkissä sivurooleissa: pääroolit on varattu herkille, naisellisille naisille, ja heidän femiinisille ajatuksilleen. Perinteisesti kirjallisuudessa asetelma on ollut toisinpäin.

Pionin rakkaus on kaunista luettavaa kenelle tahansa, joka rakastaa sanoja. Se on samalla myös enemmän: se voi olla peili, jonka kautta voi tutkailla omaa suhtautumistaan herkkyyteen ja femiinisyyteen, ja pohtia sen syitä. Se on historiallinen kertomus joka ei mässäile naisten murskattujen jalkojen kärsimyksellä, vaan esittää heidät uhrien sijaan ihmisinä. Se on myös ennen kaikkea lumoava kertomus rakkaudesta, joka kestää kuoleman yli.

”Rakkauden syntyä ei tunneta, ja silti rakkaus vain syvenee. Siihen voi kuolla, ja sen voimasta kuolleet voivat herätä henkiin. Rakkaus ei ole täyttä rakkautta, jos ihminen ei halua kuolla sen puolesta tai jos ei sen avulla saa herätettyä kullutta henkiin. Ja onko unessa esiintyvä rakkaus välttämättä epätodellista? Sillä maailmasta ei totisesti puutu unien rakastavaisia.

Rakkaus on puhtaasti ruumiillinen asia vain niille, joiden mielestä sen täyttymyksen on tapahduttava sänkykamarissa ja joiden kiintymys syvenee vasta virka-ajan jälkeen.”