Lukupäiväkirja 11 – Vie minut jonnekin
Ensimmäinen kirja jonka Laura Honkasalolta luin oli Siskoni, enkelinluinen tyttö. Muistan lukeneeni teoksen useita kertoja ja käyttäneeni sitä yhdeksännen luokan syvemmän kirja-analyysin tekemisessä. Olen edelleen analyysistä ylpeä; se oli kymmenen sivua paksu nide kuvitetulla kannella, ja muistan saaneeni siitä erinomaisen arvosanan. Jos se olisi säilynyt nykypäivään asti, esittelisin sitä mielelläni kaikelle kansalle. Asiat ovat kuitenkin katoavaisia.
Myös kirjat Metsästä tuli syöjätär (joka pureutuu narsistisen äitipuolen kanssa elämiseen) ja Sinun lapsesi eivät ole sinun (käsittelee lapsuutta kommunistiperheessä) ovat Honkasalon tuotannosta vanhoja tuttuja. Ongelmallinen avioliitto on kuulunut Honkasalon kirjojen peruskuvastoon useammassa eri otteessa, joten yllättävää ei ole että myös Vie minut jonnekin käsittelee ongelmallista parisuhdetta.
Päällepäin kaikki on tietenkin kunnossa. Kolmikymppisen Nellan elämä on niin raiteillaan kuin vain voi olla; ihana parisuhde, rakastava perhe, vakaa työpaikka. Satunnaisia varjoja elämään heittävät miehen krooninen vauvakuume, aina kaikessa onnistuvan siskon pakkomielteinen taipumus raportoida blogiinsa kaikki elämän suuret ja pienet tapahtumat, sekä omituinen takaraivossa nakuttava tunne, joka saa Nellan toistelemaan itselleen vakuutteluilta kuulostavia ajatuksia.
Viimeistään kirjan puolessavälissä jatkuva ”parisuhteeni on ihana, kumppanini on ihana”-hoenta alkaa havahduttaa lukijaa siihen todellisuuteen, että Nella ei ole parisuhteessaan onnellinen. Kun työpaikan yt-neuvottelut iskevät hänen työsopimukseensa, jäljelle jää aivan liikaa aikaa ajatella. Päähenkilön sekavat ajatukset alkavat pikkuhiljaa hahmottua; siskon elämä näyttää täydelliseltä ja kimaltavalta, hänen omansa taas nuhjaantuneelta, arkiselta ja harmaalta. Elämä tuntuu olevan järjestyksessä ja silti tyhjää.
Ja, ennen kaikkea, Nella ei tahdo lasta.
Kirja on tarkkanäköinen ajankuva maailmasta, jossa kaiken pitää olla osa persoonanrakennusta sosiaalisessa mediassa. Myönnän, että kirjan ensimmäinen luku – joka sisälsi tarkkaa kuvausta Nellan siskon someobsessioista – sai minut harkitsemaan kirjan pudottamista kirjaston palautuslaatikkoon. En välitä glitterelämästä tai glamourista ja pohdin, saanko kirjasta mitään irti.
Honkasalon kerronta on kepeää, mutta koukuttavaa. Luku luvulta tunsin olevani enemmän kiinni tarinassa ja sen hahmoissa, paloin halusta tietää mitä heille käy; erityisesti Nellalle, jonka elämä ei ole someuskottavaa. Ei edes kimaltavaa.
Nellalle käy se, mitä aikuisille yleensä käy; hän joutuu lopulta vastakkain omien halujensa kanssa. Kun omat ajatukset tulevaisuudesta ovat kristallisoituneet, ei niitä saa enää piiloon mielen perukoille, vaikka miten yrittäisi. Nella joutuu kohtaamaan asioista pelottavimman: sen, mitä itse tahtoo. Omat unelmansa ja omat toiveensa.
Kirjasta tekee aidon ennen kaikkea se, että jokainen sen henkilöistä tekee omat valintansa ja pyrkii aktiivisesti niitä kohti. Maailmassa, jossa meille toistellaan jatkuvasti minkä tahansa olevan mahdollista, ei ole enää valmiiksi tallattuja polkuja. Jokaisen on löydettävä oma tiensä, eikä koskaan ole liian myöhäistä. Ei kolmekymppisenä, ei täti-ikäisenä, ei eläkkeellä. Se, jos mikä, on kirjan perimmäinen ja lohduttavin ajatus.