Lukupäiväkirja 6: Taivaslaulu

Vältin Taivaslaulun lukemista monta vuotta. En ole varma, miksi.

Luulen, että täyden ymmärryksen nimissä on mainittava, että oma taustani on uskonnollinen. En ole kuulunut herätysliikkeeseen, mutta perheeni oli aktiivisesti mukana kirkon menoissa vanhempani ammatin takia. Kenties pelkäsin kirjan herättävän minussa ikäviä ajatuksia, sillä nykyiseen aikaan tuntuvat sopivan kuvaukset uskonnosta ainoastaan sarkastisessa mielessä.

Pelkäsin turhaan. Kirja on uskomattoman kaunis.

Varoitus: tästä alkavat juonipaljastukset Taivaslaulusta. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan ennen lukemisen jatkamista.

Pauliina Rauhalan kielenkäyttö on ilmavaa, runollista ja eteenpäin soljuvaa, kuin puro kesäauringossa. Hän maalaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien taidokkaasti näyttämön, jolle Viljan ja Aleksin tarina asettuu: omakotitalo, lapsia, luonto lähellä ja kauneus sydämessä. Jo ensimmäisten lukujen aikana minussa kasvoi varmuus ja lämpö – tuntui kuin olisin saapunut kotiin.

Uskovainen ympäristö kuvataan usein Jumala keskiössä: hahmo, joka on uskossaan vahva, jää usein kaksiulotteiseksi ja sielunelämältään vajaaksi. Tällaiset kuvat toistuvat myös niissä puheissa, joita kuuntelen toisinaan sivukorvalla kahviossa. Kuunnellessani mielikuvaa uskovaisista ihmisistä yksinkertaisina ja jotenkin vajavaisina juon kahvia ja mietin, kuinka voisin itse löytää ne sanat, joilla kertoisin uskonnon kauneudesta, siitä kuinka oma uskontoni oli enemmän kulttuuri ja elämäntapa kuin korkeamman voiman aktiivista palvomista, siitä lämmöstä jota kannan yhä mukanani, vaikka en ole käynyt kirkossa vuosiin?

Rauhala on löytänyt nämä sanat. Uskon läsnäolo tuntuu kaikessa, mutta ei hahmojen elämässä ole kyse Jumalan palvelemisesta. Siinä on kyse elämisestä, rakastamisesta, ja – juonen edetessä – selviytymisestä.

Vilja on hedelmällinen nainen lestadiolaisliikkeestä, ja heti avioiduttuaan Aleksin kanssa lapsionni alkaa siunata heitä turhankin kanssa. Kirjan juoni kertoo Viljan vajoamisesta syvään ahdistukseen ja masennukseen, kun voimat eivät enää riitä kasvavan lapsikatraan keskellä, ja ainoa neuvo jonka yhteisöltä saa avuksi on, ettei Jumala anna yhdellekään ihmiselle kannettavaksi enempää, kuin mitä ihminen jaksaa.

Tuolla juonikuvauksella olisi saanut kirjoitettua huomattavasti karumman kirjan. Taivaslaulu on kuitenkin pehmeä kertomus kohtuuden ihmisistä, jotka elävät tasaisen, harmaahöyhenisen arjen onnea. Onnellisuus ja tyytyväisyys välittyy lukijalle sanomatta: uskossa tai ei, tämä on se elämäntapa, jota päähenkilöt rakastavat.

Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä- ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä- ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naisenvartaloita.

Joku soraääni saattaisi sanoa, että eihän tässä puhuta Jumalasta ollenkaan, vaan pelkästään luonnosta ja vaihtoehtoisesta elämäntyylistä. Se, minkä verran uskonto on kulttuuria ja kulttuuri uskontoa, on hyvä keskustelunaihe – ja sen verran iso, että en käy sitä tässä avaamaan muutoin kuin toteamalla, että uskonto on loppujen lopuksi vain yhdenlainen kulttuuri ja elämäntapa.

Kirja ei ole ennalta-arvattava, mutta säröinen ja ruma loppu olisi lyönyt pahan loven muutoin pehmeään kertomukseen. Olin itse tyytyväinen loppuratkaisuun – siihen, että tarina oli loppuun asti elämän ja ihmisen puolella, tavalla joka oli sille luontevaa ja kaunista.