Lukupäiväkirja 9: Pohja

Minulle Laura Gustafsson on kirjailija, jonka teokset antavat peilin käteen. Heijastelen hänen teksteissään omia vastareaktioitani ja sokeita kohtiani. Kun luin Huorasadun, pidin sitä rujona ja groteskina. Olen aina rakastanut kauniita, siroja, pehmeitä ja eteerisiä asioita. Monelle se tulee yllätyksenä, sillä minua pidetään rohkeana, suorana, päämäärätietoisena ja vahvana. Olen monesti miettinyt, onko sisäinen maailmani se, mitä todella olen, vai sitä, minkä ulkopuolinen maailma on minuun – siis naiseen – istuttanut.

Huorasadun luin monta kertaa. Viidesti tai kuudesti. Jokaisen lukukerran välissä oli tauko, mutta kirjan pariin oli silti pakko aina palata. Se jätti vatsanpohjaan levottomuuden. Tunteen siitä, että kaikki ei ollut eteeristä ja kaunista. Ei kirjassa, eikä omassa naiseudessani.

Pohja jatkaa samaa kipeiden haavojen paljastamista.

”Olin ajatellut, että mies, poika, missä vaiheessa he muuttuvatkaan miehiksi, viettäisi seuraavan päivän kanssani vuoteessa. Voisimme pussailla ja rakastella, juoda kahvia ja kertoa, miten näemme toisemme, hän voisi pitää minua sylissä ja nauraa vitseilleni.

Aamulla hän runkkasi itsensä sisääni ja sanoi, että pitää lähteä.”

Pohja on surullinen, omaelämänkerrallinen teos. Se on repaleisesti kerrottu kuvaus elämästä, jossa miehen haju tarkoittaa vaaran hajua, miehen kosketus tarkoittaa vaaraa ja pahimmassa tapauksessa kipua, ja miehen katse on se, jonka arvostusta viime kädessä etsitään. Samalla se on eläimellinen näkökulma masennukseen, ahdistukseen ja rakkaudenkaipuuseen.

”Haukun kuin harmaahylje kun hän nai minua. Tavallisesti keskityn seksissä näyttämään hyvältä, kuulostamaan hyvältä, tuoksumaan hyvältä, tuntumaan hyvältä, maistumaan hyvältä. Nyt minua kiinnostaa nautinto.”

Kirjassa kuvaillaan monenlaista epätoivoa ja pelkoa, ja jokaisen takaa löytyy mies. Tarinat tuntuivat pelottavan tutuilta: hyväksikäyttöä, kunnioituksen puutetta, ahdistelua, syyllistämistä, muottiin ahtamista. Ja kaiken sen rinnalla vapaaksi pyristelyä, pelkoa, läheisyydenkaipuuta, rakkautta ja syyllisyyttä. Gustafsson itse on kertonut kirjastaan näin:

– En ole uhri. Olen itsekin ollut noissa suhteissa mukana, tehnyt päätöksiä ja valintoja. Se, miksi kerron niistä, on halu selvittää, miksi menen tuollaisiin tilanteisiin aina uudestaan. Miksi annan sen tapahtua? Se on itselleni henkilökohtainen ja tärkeä kysymys – ei se, miksi miehet ovat olleet minulle niin ikäviä.

Samaa olen pohtinut itsekin yön pimeinä tunteina. Saatan pohtia sitä, miksi minut polyamorisena tuntevat miehet kerran toisensa jälkeen ehdottavat, että josko sittenkin parisuhde – monoamorinen tietysti, hänen kanssaan tietenkin – ja miksi asia nousee esille uudelleen ja uudelleen vaikka muistutan etten usko monosuhteiden toimivan kohdallani. Samana yönä saatan pohtia, miksi itse joudun näihin tilanteisiin, miksi lähden niihin, ja miksi en ole löytänyt tehokkaampaa ja toimivampaa sanaa kuin ”ei” (joka ei toimi).

Koskaan en pohdi, miksi ”ei”-sana ei toimi, vaikka sen pitäisi. En sitä, että vika on toisessa.

Hyvä taide herättää ihmisen oman ajattelun. Pohja edustaa erittäin hyvää taidetta. Se on myös karu muistutus siitä, että monet meistä toteuttavat tuhoisia käytösmalleja ihmissuhteissaan.

Kirjasta tunnistin lähes kaikki naisten (omani) rikkinäiset tavat mallata itseään miehen rinnalle. Olisi mielenkiintoista kutsua kahville joku mies, joka haluaisi keskustella miesten rikkinäisistä ja itsetuhoisista parisuhdemalleista. Tai joku muunsukupuolinen. Uskon, että kaikilla sukupuolilla on omat tuhoisat mallinsa, ja niitä olisi mielenkiintoista vertailla. Löytää eroja ja yhtymäkohtia. Purkaa saumoistaan ja kertoa ulkopuolisen näkökulmasta se, minkä ulkopuolinen yleensä näkee parhaiten: se, että nuo mallithan ovat täyttä paskaa, älä satuta itseäsi niillä.

Kaikista näistä ajatuksista saisi monta omaa blogitekstiään. Naisen ruumiillisuus, yhteiskunnan arvot, ulkopuolelta määritelty seksuaalisuus. Pohjaa ei voi selittää auki. Se tulee lukea, ajatuksen kanssa, ja siitä tulee vetää omat johtopäätöksensä. Sillä ei ole selkeää loppua eikä alkua, se on polveileva ja hahmoton kuin elämä. Luin sen loppuun, mutta luulen että kestää jonkin aikaa, ennen kuin olen toipunut siitä.

Mitä tulee sisäiseen maailmaani, olen oppinut itsestäni paitsi sen, että minun ei tarvitse kutsua rujoja ja vastenmielisiä asioita kauniiksi – eikä dissosioida itseäni pois niiden luota. Voin sanoa, että ruma on rumaa, paha on pahaa, ja vääryys on vääryyttä.

Olen myös oppinut sen, että se ei tee minusta vähemmän naista. Mikään ei ole saanut minua tuntemaan vähemmän viehätystä tai tarvetta täyttää maailmani kauneudella, päinvastoin. Rumuuden ja pahuuden määrä saa minut toivomaan entistä enemmän kauneutta, lämpöä ja valoa. Uskon, että ne jonain päivänä voittavat pimeyden.