Lukupäiväkirja: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Jouluna kävin huolella läpi kirjahyllyäni. Karsin sieltä kylmästi kaikki sellaiset opukset, joilla ei ollut minulle suurta, tärkeää henkilökohtaista merkitystä. Lahjoitin vanhoja kirjoja kirpputoreille, tuttaville, ystäville, perheenjäsenille, bookcrossingiin ja kirjojenvaihtopisteisiin. Jälkeenpäin ajateltuna tuli tehtyä vain pari virhelahjoitusta joita kaipaan.
Kirjahyllyn tyhjennys liittyi ”mahdollisimman vähän materiaa”-projektiini, ja tarkoitukseni ei ollut täyttää hyllyäni uusilla kirjoilla. Huomasin kuitenkin tuota pikaa eksyneeni kirjakauppaan ja selailevani hyllyjä. Ihan siis vain katselumielessä, missään nimessä ei ollut tarkoitus tehdä ostopäätöstä.
Silloin silmiini osui kirja, jonka nimi oli Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.
Mieleni räjähti välittömästi täyteen kysymyksiä ja tulkintoja tuosta vaaleanpunakantisesta opuksesta. Mitkä asiat saavat oman sydämeni lyömään nopeammin? Kaikki maailmassa. Maailman kauneus. Sen ihmisten kauneus. Suru, rakkaus, kaipaus. Tartuin kirjaan, luin takakannen tekstin. Matkaromaani Kiotosta? Kuinka sattuikaan, seuraava matkani on suuntaamassa juuri Kiotoon. Selailin kirjaa hieman.
Asioita jotka ovat läheisiä, vaikka kaukana:
Paratiisi.
Suhteet miesten ja naisten välillä.
Olin myyty. Minulla ei ollut juuri tuolloin rahaa, tarkoitukseni oli pyytää mukana olleelta rakkaalta miesihmiseltä lainaa, mutta unohdin. Muistin asian vasta paluumatkalla kotiin, ja olimme jo liian kaukana kääntyäksemme takaisin. Olin järkyttynyt – mikään muu sana ei kuvaa tunnetilaa joka minut lävisti, kun tajusin jättäneeni kauppaan kirjan, joka oli alle minuutissa kouraissut sydäntäni lujasti.
Viikot kuluivat, ennen kuin menin uudelleen kirjakauppaan. Kyseinen liike oli Joensuun Suomalainen Kirjakauppa – tämän mainitsen vain saamani erinomaisen palvelun johdosta. Katselin pokkariosastoa ja hain vaaleanpunakantista kirjaa katseellani.
”Hei”, tummatukkainen naismyyjä sirkutti minulle, ”voinko olla avuksi?”
”Ehkä”, vastasin ja hymyilin epävarmasti, ”etsin yhtä kirjaa. Pokkaria. Se kertoo japanilaisen aatelisnaisen elämästä 900-luvulla, ja häntä tutkivan naisen matkasta Kiotossa. En muista juuri nyt kirjan nimeä, enkä pannut merkille kirjoittajaa. Sellainen vaaleanpunainen kirja.”
Näillä tiedoilla ei olisi pitänyt löytyä mitään. Myyjä kuitenkin kääntyi vain kannoillaan ja käveli parin hyllyn päähän. Ehdin hädin tuskin astua perässä kun hän veti pöydän äärestä Mia Kankimäen kirjan. Se se oli! Olin niin tyytyväinen että toimin vastoin tapojani ja tartuin ”ota kolme, maksa könttäsumma”-tarjoukseen. Normaalisti en halua mitään turhaa pyörimään hyllyihini, mutta nyt löysin kirjan ”Japani pintaa syvemmältä”. Myyjän suosituksesta otin kolmanneksi ”Tapaaminen Elämän kanssa”-nimisen Cecelia Ahernin kirjan – vaika en tiennytkään mitä ajatella siitä, että hän teki suosituksen Ahernin romaanista sen pohjalta, että sanoin pitäväni Virpi Hämeen-Anttilan tuotannosta.
(Melkein olin loukkaantunut. Onneksi Ahernin kirja ei ollut täysin kelvoton; yritän olla leimaamatta kyseistä kirjailijaa ennen kuin olen lukenut kirjan ”P.S. Rakastan sinua”.)
Mitä siis kertoa Kankimäen kirjasta, jota nautiskelin hartaudella kolme kuukautta? Avasin sen, luin muutamia sivuja ja suljin sen. Rivit olivat täynnä sitä samaa melankoliaa, jota sydämeni on tulvillaan. Sitä kaihoisaa kauneutta, josta pidän Japanissa ja sen kulttuurissa, ja mikä suomalaisuudessa on minulle kaikkein koskettavinta.
Kirjailija kurkottaa 900-luvun Japaniin ja käy omintakeista dialogia Sei Shonagonin, Heian-kaudella eläneen hovinaisen kanssa. Hän käy läpi Sein ajatuksia, kuinka ne tuntuvat tuoreilta ja nykyisiltä ja koskettavat ajattelevaa, pohdiskelevaa, hieman melankolista ja nokkelasanaista, älykästä lukijaa. Samalla tulee käytyä läpi Japanin kulttuuria ja historiaa, molemmat äärimmäisen mielenkiintoisesta näkökulmasta – Kankimäki kun ei puhu japania!
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin voisi olla kertomus omasta mielenmaisemastani. Kankimäen ajatukset tuntuvat tutuilta, Shonagonin rivit voisivat olla peräisin omasta kynästäni. Tämä kirja soveltuu älyköille, joita kiinnostaa kulttuurihistoria ja/tai Japani, tai sitten aivan vain elämän haikea kauneus.
Parhaimmillaan se on, kun sen kanssa keittää kupin hyvälaatuista vihreää teetä ja syö palan jotain makeaa herkkua lukiessaan. Kirja itse on kuin makeaa, kermaista jäätelöä, jota ei voi syödä liian montaa lusikallista kerralla menettämättä makuaistiaan. Itse söin muutaman lusikallisen kerrallaan ja laitoin sen sitten pois, sillä halusin että jokainen kaunis sana ja täydellinen ilmaisu hyökyisi ylitseni koko olemassaolonsa voimalla.
Kirja sopii myös kevyemmäksi luettavaksi. Kankimäen teksti on helppolukuista, ja Sei Shonagonin nokkelat, terävät ja modernit ajatukset pitävät huolen siitä, että mono no aware – se elämän haikea kauneus – ei pääse tekemään mieltä raskaaksi. Suosittelen lämpimästi.