Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin
Ulkona pilvet ovat jäätyneet taivaalle, olen seurannut kuun vaiheita viimeisen kuukauden ajan tarkasti ja yrittänyt ajoittaa sieluni hengityksen samaan rytmiin niiden kanssa. Nyt kuu on vähenevä, mikä tarkoittaa otollista aikaa päästää irti asioista, jotka eivät palvele meitä enää. Kuun vaiheet, tarot-kortit, ennustukset, meditaatio – mikään näistä ei kerro meille sellaisia asioita, joita emme jo tietäisi itsestämme. Ne ovat kuitenkin hyvä työkalu pohdiskella omaa elämää.
Eli, vaikka et kuun vaiheisiin uskoisikaan, tai kokisi niitä omaksesi: kannustan pohtimaan satunnaisesti sitä, mitkä asiat elämässäsi ovat sellaisia, mistä olisi hyvä päästää irti. Oli kuu vähenevä tai ei.
Mia Kankimäki!
Naiset joita ajattelen öisin!
Vihdoin sain sen käsiini, tuon kirjan jota odotin ja etsin kauan. Kankimäen edellisestä teoksesta kirjoitin blogipostauksen jo aiemmin (https://www.lily.fi/blogit/katu-paattyy-aurinkoon/lukupaivakirja-asioita-jotka-saavat-sydamen-lyomaan-nopeammin), ja uuden kirjan aiheuttama ensivaikutelma on samanlainen. Kauneuden hyökyaalto.
Kirja kertoo Kankimäen matkoista naistutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä. Niiden, joista ei kerrota historiankirjoissa, koska he ovat naisia. Joiden tutkimusmatkailijantaitoja epäiltiin ja arvosteltiin siitä lähtökohdasta, pitivätkö he varmasti hameita ja korsetteja sademetsissä seikkaillessaan – vai sortuivatko siveettömästi housuihin? Joiden työt ja elämä on lukittu varastoihin pois näkyvistä. Joiden päättäväisyys, rohkeus ja intohimo ovat vertaansa vailla.
Kirjassa reissataan maailman ympäri alkaen Afrikasta ja päätyen Japaniin. Kankimäki tuo esiin sen, kuinka kautta historian naiset ovat tehneet samoja asioita kuin miehetkin, vaika ovatkin jääneet rajoitteiden, velvollisuuksien ja sukupuolensa varjoon. Samalla hän pohtii omaa suhdettaan matkustamiseen ja seikkailuihin – näihin pohdintoihin oli minunkin helppo samaistua.
Kankimäki on samaan aikaan rohkea ja arka. Hänen kätensä tärisevät jännityksestä lentokoneessa, kuten minunkin. Hänkin pohtii, miksi piti lähteä, miksi ei voinut jäädä turvallisesti omalle ullakolleen kirjoittamaan kirjoja seikkailuista. Miksi pitää lähteä, jos jännittää, ahdistaa, oksettaa ja kärsii migreenistä? Millä oikeudella lähteä, jos on ajoittain pelokas, ahdistunut ja estynyt?
Olen kysynyt näitä kysymyksiä itseltäni aina istuessani ahdistuneena lentokoneessa, kärsiessäni migreenistä hotellihuoneessa ja itkiessäni stressistä julkisissa liikennevälineissä. Etiopia, Luxemburg, Nagoya, Västerås – aina sama juttu. Silti olen aina lähtenyt, huolimatta siitä minkälaista vaivaa aiheutan itselleni ja muille.
Muistan Etiopian siniset vuoret ja makeat hedelmät, Luxemburgin lukuisat kielet ja taiteet, Nagoyan temppelit ja arcadehallit, Västeråsin kahvilat ja jäätyneen auringonnousun. Kaikki ne asiat, jotka saivat sydämen lyömään nopeammin ja saivat minut näkemään itseni uudessa valossa. Ne hetket, joina ymmärsin elämän koko laajuuden ja muistin, mitkä asiat ovat tärkeitä. Noiden hetkien takia lähdin itse liikkeelle kerran toisensa jälkeen, vaikka tiesin mitä vastaan tuli.
Kankimäki löytää yönaisistaan vastauksen näihin pohdintoihin, ja sitä kautta vastauksen sain myös minä.
”Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”
Ehkä meidän ei tarvitse olla täydellisiä voidaksemme tehdä niitä asioita, joita haluamme. Ehkä voimme olla epävarmoja, epätäydellisiä, kärsiä seksitaudeista ja mielenterveysongelmista, migreeneistä ja hysteriasta, ja silti tehdä sitä, mitä haluamme. Ehkä voisimme kaikkien näiden tytöttelyn vuosisatojen jälkeen lakata miettimästä, milloin olemme tarpeeksi täydellisiä ostaaksemme itsellemme oikeuden toteuttaa unelmiamme peloista huolimatta.