Ne päivät, kun ei synny mitään
Aivan absoluuttisen pahinta, kamalinta ja vaikeinta kirjoittamisessa ovat ne päivät, jolloin ei synny MITÄÄN.
Olen aiemmin puhunut siitä, että kirjoitan joka päivä, oli inspiraatiota tai ei. Tämä pätee luonnollisesti mihin tahansa työhön – ei joka päivä huvita istua sorvin ääreen, mutta jos jotain haluaa ammatikseen tehdä, on sitä myös tehtävä. Tähtään siihen, että joka päivä on myös synnyttävä jotain. Vaikka uutta tekstiä syntyisi vain muutama rivi, on se aina enemmän kuin ei-mitään. Se vie eteenpäin ja saa asioita tapahtumaan, vaikka jälkeenpäin sitä miettiikin, että olipa taas päivä.
Satunnaisesti ja harvakseltaan sattuu kuitenkin päiviä, jolloin mitään ei synny. Ei edes niitä muutamaa riviä. Ei edes yhtä. Ajatus vain yksinkertaisesti harhailee, niitä ei saa kasaan, sortuu siivoilemaan ja tekemään niitä näitä, katsomaan Youtubesta kissavideoita tai pelaamaan pelejä, ja sitten onkin myöhäisilta eikä paperilla ole mitään. Nukkumaan mennessä sitä ottaa muistikirjan mukaan siinä toivossa että juuri ennen nukahtamista tulisi mahtava ajatus, jonka voisi kirjata paperille seuraavaa päivää asti. Ei tule.
Sitä tuntee epäonnistuneensa. Miten vaikeaa voi kirjoittaminen olla? Vastaus: kun sitä tekee monta tuntia joka päivä monen kuukauden ajan putkeen ilman viikonloppuvapaita, niin välillä todella, todella vaikeaa.
Kolmen kuukauden aikana minulla on tainnut siunaantua kolme tällaista päivää. Kun ottaa huomioon etten juuri pidä viikonloppu- tai pyhävapaita, vaan teen niinäkin lyhennettyä työpäivää, se ei ehkä ole täysin kohtuuton määrä. Uskon sen kertovan jotain myös siitä, että ihmismieli tarvitsee aikaa ladatakseen akkujaan ja muodostaakseen jälleen uusia lauseita. Nähdäkseen maailman ja osatakseen ilmaista itseään siten, että se ei ole kulunutta, kliseistä, kornia tai itseään toistavaa.
Näiden täysin tyhjien päivien jälkeen nimittäin yleensä alkaa tapahtua. Tekstiä tulee kahden päivän edestä heti seuraavana päivänä, ja se on yleensä laadultaan hyvää. Tämä tarkoittaa sitä, että ensireaktio omaa tekstiä myöhemmin lukiessa ei ole, että tämähän on täyttä roskaa, deletenappi laulamaan. Kun sen vain osaisi aina muistaa siinä hetkessä jolloin mitään ei synny ja mihinkään ei pysty, olisi omasta ahdistuksesta varmasti helpompi päästää irti. Luomattomuuden keskellä kuitenkin tuntuu useimmiten siltä, että tämä oli nyt tässä, minulla ei ole enää mitään sanottavaa, en osaa enää kirjoittaa ja kaikki kaatuu nyt tähän.
Aiheen tiimoilta on syytä puhua myös metatyöstä, eli siitä työstä, joka ei varsinaisesti ole kirjoittamista, mutta liittyy vahvasti kirjoittamiseen; esimerkiksi tämä blogi, johon dokumentoin kirjoitusprosessia, ja raportoin samalla sen etenemisestä. Blogi on minulle työväline, mutta myös markkinoinnin väline. Pyrin sillä puhdistamaan omia ajatuksiani elämästä, kirjoista (omistani ja muiden), tunteista ja prosesseista. Pyrin avaamaan, miksi kirjoitan niistä aiheista ja siitä näkökulmasta, mistä kirjoitan, eli herättämään kiinnostusta. Pidän blogausta osana työskentelyprosessiani siinä missä dokumenttien katsomista ja tietokirjojen lukemista.
Kaikki kirjallisuus pohjautuu johonkin. Maailmansa ja tarinansa voi pohjata olemassaoleviin asioihin joko tietoisesti tai tietämättään, ja itse harrastan kaikkein mieluiten ensimmäistä. Aiheenani ollessa eläimet, luonto ja väkivalta, olen katsonut ennätysmäärän luontodokumentteja. Olen perehtynyt Tschernobylin radioaktiivisiin susilaumoihin ja saimaannorppien sielunelämään. Olen lukenut kirjoja kaniinien käytöksestä, karhujen sosiaalisuudesta ja puiden puhumisesta. Olen tehnyt valtavasti muistiinpanoja, joista suurin osa ei pääse missään muodossa kirjaan – ne ovat taustatyötä, elementtejä joiden pitää heijastua tekstiin, mutta joita on turha ruveta sanomaan ääneen.
Metatyötä ovat myös kustannusyhtiöiden sivujen selaaminen ja niistä sopivimman etsiminen, kirjallisuuden teoriaan perehtyminen (Hero’s Journey ja niin edelleen), päiväkirjan pitäminen (tämä pitää turhan rönsyilyn poissa siinä vaiheessa kun ruvetaan kirjoittamaan varsinaista tekstiä)… lista on aika pitkä. Keskimäärin sanoisin että kirjoitan päivässä 4-6 tuntia, ja näitä metatyöhommia teen vähän vähemmän. Silti niihin menee päivässä useita tunteja. Ne tarjoavat jälleen vastapainoa sille varsinaiselle kirjoittamiselle, ja usein avaavat silmiä sellaisille asioille, joita ei itse kirjoittaessa tule ajatelleeksi.
Eilen oli päivä, jolloin ei syntynyt mitään. Kaiken lisäksi valvoin myöhään ja heräsin vasta yhdeltätoista. Aamulla ärsytti, päätin etten ryhdy mihinkään ennen kuin oon keittänynnä kahvit. Se ja hengityksen tasaaminen auttoivat, ja tästä päivästä on kehkeytymässä aivan erinäköinen.
Kahvi auttaa yllättävän moneen asiaan itsellä. Siihen liittyvistä addiktioista taidan kuitenkin tehdä ihan erillisen merkinnän.