Neulalla kyynelkanavat auki

Vuoden ensimmäisessä postauksessa mainitsin, että otin välipäivinä uuden lävistyksen sekä päätin etten harjaa hiuksiani koko alkavan vuoden aikana. Syyksi näihin molempiin mainitsin henkisyyden, ja ajattelin avata hieman ajatteluani näihin liittyen.

Aloitetaan hiuksista. Hiukset ovat olleet minulle aina oman ulkonäköni kulminoituma. Vaikka kaikki muu peilissä olisi ollut perseellään, niin kauan kuin hiukset olivat puhtaat ja harjatut, ne pelastivat koko muun kokonaisuuden ja tekivät minusta kauniin. Olen arastellut tehdä niiden kanssa mitään lopullista tai rajua, sillä olen pelännyt että lakkaisin olemasta minä tai näyttämästä itseltäni – en siis välttämättä rumalta, vaan oudolta ja vieraalta.

Tänä vuonna ajattelin yrittää päästä irti siitä ajatuksesta, että ulkonäköni määrittäisi sen, kuka olen, ja tunnenko oloni kotoisaksi omassa seurassani, kehossani.

Samalla harjaamattomuus on kannanotto itseltäni itselleni. Se on minulle päivittäinen muistutus siitä, ettei minun tarvitse pyrkiä kontrolloimaan kaikkea. En voi kontrolloida, mihin asentoon hiukseni kasvavat, enkä pyri tänä vuonna kontrolloimaan sitä, mihin asentoon ne muovautuvat. Pyrin ainoastaan antamaan niille mahdollisimman hyvän kasvuympäristön (sitomalla ne kiinni nauhalla etteivät ne takerru mihinkään, pesemällä ne huolellisesti joka päivä, syömällä terveellistä ruokaa, pyrkimällä vähentämään stressiä), mutta siinä kaikki.

Jo näinkin pieni asia herättää sisäisen kontrollifriikkini raivon. Miten niin en muka voi kontrolloida? Minähän saan hiukseni näyttämään siltä miltä haluan vaikka tahdonvoimalla! Kyllä minä keinot keksin jos tarve tulee!

Juuri tuo vastareaktio on syynä siihen, että haluan antaa vuoden ajan ihan vain olla. Sisäinen kontrollifriikkini saa huutaa ja mankua niin paljon kuin haluaa, mutta sillä ei ole sananvaltaa tähän asiaan. Tulee varmasti päiviä, jolloin kadun päätöstäni – viimeistään se päivä, jolloin takkupesä pitää ajella pois, ja joudun sopeutumaan ensimmäistä kertaa koko elämässäni tilanteeseen nimeltä Todella Lyhyet Hiukset.

Yritän ottaa sen kaiken oppimiskokemuksena. Kaikki tuo on lopulta vain yksi vuosi elämässäni, mahdollisesti kaksi jos lasketaan takuttomien hiusten kasvatusprojekti mukaan. Se on pitkässä juoksussa lyhyt aika.

Entä sitten lävistys?

Minulle on aina ollut helpompaa käsitellä fyysistä kipua kuin henkistä. Tämä huolimatta siitä, että minulla on läheinen ja intiimi suhde omaan suruuni ja omiin haavoihini. Minulla on kummassakin korvassani kaksi lävistystä, yksi (nyt jo umpeutunut) rustokoru, ja nyt septum. Näistä lävistyksistä neljä on saanut alkunsa jostain suuresta ahdistuksesta tai kriisistä elämässäni. Niiden nimet voisivat olla Pettäminen, Jättäminen, Itsetuhoisuus ja Selkäänpuukotus.

Lävistäminen ei ole kivuton toimenpide, eikä ole lävistyksen paraneminenkaan. Septum sattui enemmän kuin mikään aiempi ottamani lävistys, mikä tuntui sopivalta kun ottaa huomioon ajankohdan stressaavuuden ja yleisen ahdistuksen. Lävistyksen varominen, parantelu, puhdistaminen ja hoitaminen on minulle myös sielun haavan varomista, parantelua, puhdistamista ja hoitamista. Kun kivulla on fyysinen muoto, se on helpompi kestää ja ymmärtää. Lopulta kipu muuttuu kauneudeksi.

Johtuen suhtautumisestani lävistyksiin, sellaisen ottaminen on minulle aina tunteita herättävä toimenpide. Septum kuitenkin teki tässä asiassa uuden ennätyksen. Se sattui enemmän kuin mikään muu lävistys, ja lokaationsa johdosta se avasi kyynelkanavani vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun itse toimenpide oli ohi.

”Se on ihan normaalia”, minut lävistänyt nainen totesi reippaasti, ”tuolle alueelle kun tekee lävistyksen niin kyyneleitä valuu vielä pitkään sen jälkeenkin vaikka ei oikeasti itkettäisikään.”

(Tähän väliin myös huomio, hyvä asiakaspalvelu on jo itsessään yksi syy käydä lävistyttämässä itsensä ammattilaisella, oli kyseessä mikä läväri tahansa. Muita syitä ovat steriili lävistysympäristö, kokenut työntekijä ja minimaalinen riski tulehduttaa huonosti tehty lävistys.)

Eikä minua itkettänyt siinä tilanteessa, olin iloinen. Mutta ajomatkalla takaisin kohti kotia aloin itkeä, enkä pystynyt lopettamaan ennen kuin olin saapunut kotiin ja rauhoittunut kunnolla. Päässäni pyörivät ikävät asiat, ikävät muistot, huonot valinnat, huono kohtelu ja hylkäykset. Jouduin pysähtymään matkalla vähän väliä juomaan teetä, kun en ollut tarpeeksi rauhallinen ajaakseni perille asti. Itkin senhetkisiä suruja ja menneitä. Seuraavana aamuna oli parempi olo.

Olen aina ollut itkupilli. Paria edellistä vuottani on leimannut täysi kyvyttömyys itkeä tai herkistyä asioista. Se on tuntunut omituiselta, mutta ajattelin sen olevan jonkinlainen osa aikuistumista. Tänään, kun olen itkenyt kaikenlaisille asioille suurinpiirtein viikon putkeen, alan taipua ajattelemaan että olin vain niin väsynyt ja lukossa itseni kanssa, ettei kyyneleillä ollut väylää tulla ulos. Lävistys sai ensimmäiset kyyneleet valumaan, ja sen jälkeen niille ei ole tullut loppua.

Pidän tätä hyvänä merkkinä. Kuvassa olen itkenyt kaksi tuntia ja hiukseni ovat olleet harjaamatta viikon – odotan mielenkiinnolla tämän vuoden muutoksia mielialassani, ulkonäössäni ja elämässäni!