Otteita työpäiväkirjasta neljältä kuukaudelta

Kaikkein uskollisimmin pidin työpäiväkirjaa paperille. Nyt kun neljän kuukauden apurahakausi on ohi, ajattelin tehdä postauksen satunnaisista poiminnoista, joita löytyi selailemalla.
****
8.4.
Siivosin koko eilisen päivän, kun kirjoitus ei tahtonut edetä. Kun lopulta istuin alas tekstin äärelle, sain aikaan kaksi sivua puolessa tunnissa. Nyt koti on siisti JA tavoitteet täynnä. (Sivumäärä tässä vaiheessa n. 40)

18.4.
Kirjoittaminen junnannut paikoillaan. Sydänsurut vievät kaiken energian.
(Sivumäärä tässä vaiheessa n. 60)

20.4.
Työ tuntuu tervanjuonnilta – silti edistyn! Jääräpäisesti eteenpäin vain, vaikka sitten rivi kerrallaan. Eilen täysikuu kulki pilvettömän taivaan yli ja eheytti minua valollaan. Olin hölmö enkä mennyt varhain vuoteeseen. Luonnoksia syntyy, syttyy ja sammuu.

Luonnon lisäksi
oikeastaan kaikki muu
on täysin turhaa.

(Sivumäärä tässä vaiheessa n. 80)

26.4.
Menen tänään J:n kanssa leffaan. Eilen nostelin käsipainoja uupumukseen asti, se tuntui hyvältä. Kehoni ei jotenkin vain tahdo millään päästä liikkeelle. Lenkkeily ja jooga tuovat ilon, mutta en saa itseäni tekemään niitä joka päivä.

27.4.
Leffa! Jätti halun piirtää hyvän aikaa pelkkiä voimafantasioita. Muistutti, että minulla on tärkeääkin tekemistä. Ensin kuitenkin kirjoittamista. Leijonan vuoro.
(Sivumäärä tässä vaiheessa n. 100)

28.4.
Zine on nyt ulkona ja julkaistu, ja lähetin runokilpailuun 15 parasta runoani Teejumalan ylistyksestä. Olen kirjoittanut Jaetun Maan ohella haikuja ja runoja. On helpompi keskittyä kun ei ole ahdistunut- silloin saa enemmän aikaan, ja harkitumpaa. Siispä huomenna, huomenna, huomenna tiedän mitä teen.

4.5.
Näin eilen töyhtöhyypän. Melkein myös ajoin sen yli, onneksi en ihan. Sain takaisin talutushihnan R:ltä, se on venynyt lähes pilalle. Haastattelu [yliopisto] meni hyvin. Ajaminen oli hurjaa, lumimyrsky ja kesärenkaat. Kiukuttelin omia aikojani niin, että olin nukkunut vain pari tuntia.

5.5.
Jaetun Maan lisäksi maksullisia artikkeleita. Päivitin blogia ja leivoin juurileipää. Asiat siis etenivät, vaikka minulla onkin pelottava olo etteivät ne etene koskaan tarpeeksi nopeasti. Tämä siitä huolimatta, että olen kuitenkin ihan aikataulussa! Romaani etenee ja on valmis heinäkuuhun mennessä. Sen jälkeen alan valmistautua syksyn apurahahakemuksiin.

Speaking of which, Wihurin rahaston haku aukeaa tänään. Joka päivä vähintään kahden viikon ajan ohjelmassa on siis myös sen kirjoitusta. Sentään aurinko paistaa!

7.5.
Valo luo ääriviivat puissa kyyhöttäville varpusille. Eilen kävelyä ja tanssia, mutta ei joogaa. Pelkään keikuttaa venettä ja tehdä itse omat päätökseni.
(Sivumäärä n. 120)

10.5.
Sain katettua hammaslääkärin kulut kirjoittamalla, ja rahaa säästöön. En paljon, hitaasti, mutta varmasti. Tahtoisin saada Teemestarin ylistyksen valmiiksi, mutta se tuntuu vielä niin keskeneräiseltä. Ehkä M on oikeassa ja olen vain sokea omalle tekstilleni, mutta se ei tunnu yltävän vielä lähimainkaan Sinuuden tasolle. Tavallaan toivon myös ettei vastaisi pian Sinuuteen liittyen. Ja että romaani valmistuisi vähän helpommin.

Vaikka en minä toisaalta ole helppoutta pyytänyt, vaan mahdollisuutta tehdä työkseni sitä, mitä rakastan.
(Sivumäärä n. 140)

16.5.
Minttuteetä aamuun, koska muuta ei ole. Muistot menneistä ajoista ottavat haltuunsa. Minä, M ja minttutee.

Kävin eilen kahvilla J:n kanssa. Se kannatti, totisesti, pääsin kunnolla irti omista ajatuksistani. Illalla haravoin ja sekin puhdisti mieltä.

7.6.
Ilman päivittäistä päiväkirjan kirjoittamista päivät valuvat sameasti hukkaan. Tämä on paratiisi, linnut visertävät, kaikkialla on vihreää, puput syövät ulkona, koira loikoilee halkopinon luona. Ilma on lämmin, ja silti riittää tuulenvirettä viemään paahteelta ahdistavin terä pois ja karkottamaan hyttysistä useimmat.

Sain eilen tiedon yliopistopaikasta. — Suuntana on Oulu ja oma elämä. Eilen täällä oli sade- ja ukkosmyrsky. Viime kesän kuivan paahteen jälkeen on ollut helpotus, että tänä vuonna helteen mukana tulee myös sadetta. Nurmikko pitää leikata, piharakennuksen linnunpöntössä pesii jokin pieni lintu. Varpunen, kenties? Pihalla parveilee monen eri lajin perhosia. Osa on lapsuudesta tuttuja – lanttu-, kaali- ja nokkosperhoset. Heleä, smaragdinvihreäsiipinen kaunotar ja liitelijä, jolla oli alakuloisesti roikkuvissa mustissa siivissään valkoisia täpliä, olivat uudempia tuttavuuksia.
(Sivumäärä n. 160, editointi alkaa)

8.6.
Kello on keskellä yötä. Yöllä on inhimillisen lämpöistä, pystyy ajattelemaan. Pohdinnat pysyvät kasassa, eikä tunnu siltä kuin iho kiehuisi irti lihasta. Harkitsen vakavasti että nukkuisin päivien kuumimman vaiheen yli.

Löysin tietokoneelta vanhan novellipohjan. Se oli lyhyt, mutta käsitteli samoja teemoja kuin Jaettu Maa. Idea on siis kypsynyt ja jalostunut mielessäni oikeasti kauan.

Eilen minulle tuli ensimmäistä kertaa elämässäni olo, että elämä meni jo. Säikähdin ajatusta. Onneksi on tulossa muutosta, ja onneksi minulla on niin paljon, mistä olla kiitollinen. Onneksi on terapeutti.

Luin Hesarin artikkelia kuolevasta kirjailijasta, joka sanoi että ihmisillä on taipumus merkitä muistiin dramaattiset asiat, ei pientä, arkista onnea. En sano että kohdallani olisi päinvastoin, mutta toki yritän myös merkitä muistiin pieniä, tärkeitä hetkiä. Naarmuja on aina, mutta ne paranevat joka kerta. Omat unelmani hahmotan päivä päivältä paremmin. Huomasin esimerkiksi eilen, että haluan yhä matkustaa – vaikka sitten yksin.

Runoutta en ole jaksanut enää tehdä, se lähde sisälläni odottaa tällä hetkellä uutta ravintoa.

19.6.
Aion ottaa tarjotun asunnon vastaan. Kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa. Mitä sen lisäksi haluan, kunpa tietäisin. Tietääköhän kukaan oikeasti? Sadepisarat kimmeltävät lehtikuusen oksilla kaikissa sateenkaaren väreissä, myrsky alkaa hiljalleen tyyntyä ja tilalle astua pilkistelevä aurinko. Kaipaan estetiikkaa.

Mietin elämää, jossa ihminen on oieasti niin syvällä ongelmissaan, ettei kykene ottamaan apua vastaan. Pelon ja kivun, ahdistuksen ja painajaisten täyttämää elämää. Elämää, jossa mikään ei mene odotusten mukaisesti, ja kaiken takana piilee sairauden varjo.

***n addiktiokäytöstä seuranneena ei tee mieli olla riippuvainen edes kahvista.

21.6.

Vietävä Jaettua Maata siihen suuntaan, millaista tekstiä haluan kirjoittaa jatkossa. Eihän minun tarvitse kirjoittaa kuin Gustafsson, kun voin kirjoittaa kuin Jolkkonen.

28.6.
Voikukkien aika on ohi, tuota pikaa kukkivat horsmat. Jos vielä vain saan kirjoittaa, mitä muuta sitä toivoisi? onnea tietenkin, mutta kirjoittaminen tulee ensin. Niin se on ollut ja niin tulee oleva. Tekstit valmistuvat vain päivittäin kirjoittamalla.

Mietin tammikuussa lähettämääni runoteosta. Pääsen editoimaan sitä kun se tulee takaisin, mutta jospa se ei tulekaan? Jospa se julkaistaankin?

On silti kirjoitettava joka päivä. Ei ole muuta keinoa. ”Work is the only good thing”, sanoi Steinbeck.

29.6.
Huomenna mietin Jaetun Maan rakenteen loppuun. Pidän kaiken sen mitä minulla on tähän mennessä, mutta selkeytän rakennetta. Ihmisille pitää ehkä sittenkin kirjoittaa pääasiassa ihmisistä. Olen tämän tekstin suhteen aivan eri tavalla kunnianhimoinen kuin aiemmin.

Olen oppinut tänä aikana kirjoittamisesta paljon. Se on todella iso lahja. Olen oppinut hyödyntämään työkaluja, mutta en tarpeeksi hyvin. On kirjoitettava lisää. Jaettu Maa ei ole täydellinen eikä sellaiseksi tule, mutta valmiiksi sen on tultava.

9.7.
Tahdon edetä oman aikani mukaan, en koneiden tahdissa marssien, mutta ne tempaisevat minut paikoiltani ja retuuttavat eteenpäin kuin voimatonta sätkynukkea.

Jumalat juhlivat öisin.
Vaahterapuiden veren alla
ne keskustelevat kuolevaisista
niin kuin entisistä kumppaneista;
nauretaan, tuomitaan
ja vaihdetaan puheenaihetta
ettei kukaan arvaisi, ettei kaipuu
ole vieläkään muuttanut pois.

Minä, viininkaataja,
passissani kahden maan leimat,
en usko pelastukseen
tai viimeiseen tuomioon
nähtyäni illankoitossa humaltuneiden
jumalten syyllistyvän kuolevaisten synteihin.

10.7.
En voi lähteä tänään minnekään, kurkkuun sattuu liikaa. Vihdoin pystyn sitäpaitsi keskittymään Jaetun Maan viimeiseen editointiin.

On vaikeaa tarttua toimeen näin lähellä loppua, koska jos ja kun editoin sen, hyväksyn sen olevan sellainen kuin se nyt on. Valmis. Epätäydellinen. Ja sitten se on lähetettävä. Mutta se on elämää. Kaikki mitä teen, on epätäydellistä anyway.

Ratkaisu: kirjoita lisää. Kaikkea.

11.7.
Istun junassa ja harmistun jo valmiiksi ajatuksesta mennä kotiin. Tahdon olla rauhassa, hitto soikoon.

Lämmittelen itseäni työhön näiden päiväkirjamerkintöjen avulla, ne auttavat karsimaan tekstistä pois epäolennaiset asiat, sellaiset jotka liittyvät minuun eivätkä kirjaan. Se on vieläkin niin epätäydellinen ja keskeneräinen, että hirvittää.

Ja silti olen sitä mieltä että näen nyt aivan selvästi sen epäkohdat ja virheet, ja siitä tulee niin hyvä kuin siitä tässä hetkessä voi tulla.

Pitää muistaa sisällyttää n saatekirjeeseen esilukijoiden arviot kirjasta. Ehkä kirjoitankin saatekirjettä silloin kun editti jumittaa.

12.7.
Kaikista omista haaveistani paistaa läpi toive siitä, että elämäni olisi kurinalaisempaa. Voi olla että näen kurinalaisuuden jo itsessään meriittinä.

Eilen, kun Jaettu Maa oli valmis, tuli uusi ajatus hankkeesta. Sain avaimet uuteen asuntoon. Seuraavaksi saatekirjeen tekoa. Hyvää yötä. <3
***

Toisin sanoen, teksti on valmis ja nyt laadin enää saatekirjettä kustantamolle. Lopullinen sivumäärä oli n. 180 sivua. Seuraava projekti on jo pohjustettu päiväkirjani sivuille, siitä täällä lisää kirja-arvostelujen ohessa myöhemmin.

Huikeat neljä kuukautta. Huikeaa kasvua ihmisenä. Ja jotain siitä jäi käteenkin. Tästä on hyvä jatkaa.