Antti Tuisku on yksi Suomen tunnetuimpia ja vihatuimpia pop-artisteja. Idolsista uransa alkuun ponnistanut artisti on kautta uransa uudistanut suomalaisen popmusiikin kenttää, huolimatta siitä että hänen laulutaitoaan, tyyliään ja persoonaansa on arvosteltu alusta asti. Artisti, jota vihataan näin paljon, on selvästi tehnyt jotakin oikein – ei muuten niin moni olisi sitä mieltä, että hän tekee kaiken väärin.

Minulle Antti Tuiskun musiikki ei ole neutraali asia. Erityisesti uudempi tuotanto provosoi ja ärsyttää, ja sisältää samalla niin herkullisia koukkuja, ettei sitä malta jättää rauhaan. Joka kerta kun ajattelen mielessäni ”ei noin voi musiikissa tehdä”, on kuin artisti itse vastaisi minulle härnäten, ”miksi ei”. Antti Tuisku on kasvanut runopopparista kovan luokan tanssimusiikkiartistiksi, ja sen tyylilajin musiikkia ei Suomessa ole juuri nähty.

Sen lisäksi, että Tuisku on hakenut vaikutteensa lähinnä ulkomailta (suurin innoittaja on tietenkin Madonna), on hänessä toinenkin suomalaiseen artistiskeneen poikkeuksellinen asia: hän on pitänyt yksityisasiansa tiukasti omana tietonaan ja kertonut julkisuuteen vain sen verran kuin on itse halunnut. Sen takia omaelämänkerta jota artisti itse luonnehti sanoilla ”nyt mie kommentoin” on herättänyt suurta huomiota.

Kirja on samanlainen kuin artisti itse. Raikas, rehellinen, avoin, herkkä ja vahva samaan aikaan, kantaaottava ja yksityinen samaan aikaan. Se on voimakas irtiotto siihen ajatukseen, että Tuisku on homo-runopoika-laulutaidoton-tähdenlento. Kertomukset siitä, miten paljon kovaa työtä oman artistibrändin ja uran rakentaminen on vaatinut, karsivat pois viimeisetkin epäilykset siitä, että ura olisi annettu hänelle ilmaiseksi. Useimmat poptähti-formaatin artistit ovat pudonneet pois uralta, mutta sellaiset vahvat persoonat kuin Jenni Vartiainen ja Antti Tuisku ovat onnistuneet synnyttämään itsensä uudelleen kerran toisensa jälkeen ja pitämään musiikkinsa elävänä, ajassa kiinni.

Kirja on 350-sivuinen, mutta luin sen lähes kokonaan yhden päivän aikana. Haastattelumuotoon kirjoitetut luvut ovat kevyttä luettavaa välillä raskaistakin aiheista huolimatta, ja artistin läheisten haastattelut tuovat täysin uusia näkökulmia persoonaan, joka on haastatteluissa ollut välillä liiankin kiltti. Läheisten mukaan Antti on reiluuden, rehtiyden, avoimuuden ja herkkyyden lisäksi tulisieluinen jääräpää, joka ei suostu olemaan väärässä ja tekee asiat juuri niinkuin itse haluaa.

Ihmisenä, joka tekee töitä aina sata lasissa, löysin kirjasta myös samaistumisen kohteita. Sen, kuinka eteenpäin on vain pakko painaa, vaikka tulisi turpaan miten pahasti. Sen, kuinka töitä painetaan niin kauan kunnes tulee romahdus, suora huutoitku ja hysteria, ja kuinka se liittyy aina toisille pettymyksen tuottamisen tunteeseen. Ja sen, kuinka näitä töitä ei pystyisi tekemään, ellei olisi työnarkomanian ja koskemattoman kuoren alla herkkä ihminen, jolla on tunteet.

Idolielämänkerrat tarjoavat aina heijastuspintaa siihen, kuinka yhteiskunta toimii. Artisti, joka haluaa pitää edes pienen osan elämästään yksityisenä alueena, joutuu suojelemaan ihmissuhteitaan ja läheisiään mustasukkaisemmin ja aggressiivisemmin. Tällainen kasvu ei voi olla heijastumatta myös musiikkiin, ja kulttuurissa joka on tottunut siihen että julkkisten yksityinen on julkista, tulisieluisuudesta voi olla hyötyä.

Tällaisia rakenteita on hyvä kyseenalaistaa. Ne ovat elämälle vieraita, ja hetkittäin tuntuvat jopa kannustavan käytökseen joka ei ole millään tavalla ookoo. Jotkut tuntuvat ajattelevan ettei julkisuuden henkilöillä ole omaa henkilökohtaista tilaa; heiltä voi pyytää nimikirjoituksia silloin kun he ovat kassan jonossa kirjoittamassa pin-koodiaan maksupäätteeseen, kehoon saa kajota, kotiovelle ilmestyä kysymättä. Jos ihmisen julkinen rooli saa muut unohtamaan peruskäytöstavat, on jokin pielessä.

Kirja käsittelee artistin elinkaaren lisäksi myös hänen musiikkinsa elinkaarta. Minussa kirja herätti halun palata vanhoihin levyihin ja erityisesti niihin kappaleisiin jotka eivät ole olleet radiohittejä. Hengitän-levy, Antti Tuiskun ”Ray of Light”, sisälsi Juuret-kappaleen lisäksi yhdeksän muuta kappaletta joista en ollut koskaan kuullutkaan. Musiikista saa usein irti enemmän, kun tietää sen syntymisen taustoista.