Olen harrastanut joogaa erittäin satunnaisesti 13-vuotiaasta alkaen. Harrastamiseni noudattaa tiettyä kaavaa: vähintään kerran vuodessa saan ajatuksen, että nyt on aika tuoda jooga takaisin elämääni. Sen innoittamana lainaan kirjastosta kirjan, katson netistä asentoja, ja vietän viikkoja harjoitellen eri asanoita ja kuunnellen omaa kehoani. Jokainen näistä kausista on ollut minulle hyväksi ja opettanut jotain tärkeää, mutta jostain syystä jooga ei ole pysynyt päivittäisenä osana elämääni.
Tänä vuonna päätin tuoda joogan mukanani heti alkuvuodesta tukemaan fyysistä tilapäistyötäni, ja olen tehnyt joka ilta 20-40 minuutin mittaisen joogaharjoituksen. Suuri joogainspiraationi on ollut joogaopettaja Adriene; pidän hänen tavastaan opettaa joogaa, hänen persoonastaan ja hänen äänestään, joka muistuttaa itsensä kuuntelun tärkeyden lisäksi myös siitä, että jooga on matka, ei tulostavoite.
Vähemmän yllättäen päivittäinen jooga on tehnyt minulle hyvää. Olen rennompi, keskittyneempi, vähemmän juminen ja kipuileva. Säännöllinen jooga saa minut myös ajattelemaan asioita. Omaa kehoani ja suhdettani siihen, omaa tunne-elämääni ja sitä miten se heijastuu lihasten jumisuuteen, omaa elämääni, omaa moraaliani ja omaa kasvuani. Tänä aamuna pohdin suhdettani joogaan.
Aloitetaan sanomalla, että en ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi joogan aloitettuaan sanonut olevansa hyvä siinä. Päinvastoin. Minusta tuntuu, kuin jokainen tuntemani ihminen kiroilisi sitä että on jumissa, joku lihasryhmä on liian heikko ja joku taas täysin tukossa, asennot ovat hankalia eikä niissä pysty hengittämään. Olen ollut yksi heistä, ja jotkut asanat herättävät mielessäni edelleen lähinnä kirosanoja.
Asanat – jooga-asennot – ovat kuitenkin keholle luonnollisia asentoja silloin kun keho voi hyvin, lihasten kireys on hallittavalla tasolla ja lihasvoima normaali. Vaikeudet asentojen kanssa johtuvat siis harvemmin rakenteellisista vioista kuin siitä, että keho on epätasapainossa. Tämä tasapainon ajatus liittyy vahvasti joogaamisen tavoitteisiin: kun keho on tasapainossa, pystyy meditaatioasennoissa viettämään kurinalaisesti pitkiä aikoja ilman kipuja tai ongelmia.
Oma aivan erityinen inhokkini asanoissa on ollut Adho Mukha Svasana – alaspäin katsova koira. Siis se asento, jossa jalat ovat lattiassa, kädet ovat lattiassa ja takapuoli osoittaa kohti taivasta. Asento näyttää yksinkertaiselta, mutta minulle se on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Kantapäät eivät pääse lattiaan, koska pohkeet ovat jumissa; jalkapohjat lipsuvat; kädet vapisevat rasituksesta; ranteet itkevät; selkä kinnaa kiinni. Lyhyesti: kaikki on ihan perseestä.
Tänä aamuna koin kuitenkin vihdoin ja viimein onnistumisen tunteen. Siirryin koira-asentoon, jalat pysyivät paikallaan, käsivarret tekivät työnsä, asento pysyi hyvänä. Tunsin hämmennystä. Tunsin iloa. Tunsin voitonriemua.
En koe, että olisin tehnyt mitään eri tavalla kuin aikaisemmin: kehoni oli vain tottuneempi kyseiseen asentoon. Lihakset olivat oikeilla paikoillaan ja tekivät oikeita asioita. Tunsin päässeeni taas vähän korkeammalle levelille oman kehotietoisuuteni kanssa.
Jos siis sinusta jooga on vaikeaa, asennot tuntuvat hankalilta ja niissä pysyminen lähinnä vituttaa, neuvoisin seuraavaa:
Jatka joogaamista.
Kokeile eri asentoja. Ota ylös kivat ja hyödyllisen tuntuiset ja tee niitä useammin kuin muita.
Palaa säännöllisesti vaikeammilta tuntuvien asentojen pariin.
Muista hengittää.
Helpota asentoja tarpeen mukaan, ja suosi sellaisia joogavideoita joissa on yleensä mukana myös ohjeistus asentojen helpottamisesta (Adriene!).
Hyväksy vitutus, mutta älä anna sen tehdä puolestasi päätöstä harjoituksen lopettamisesta.
Eteenpäin itseä kuunnellen. <3
