Minä en kuulu kenellekään

Siitä taitaa olla nyt pari vuotta aikaa, kun jättäydyin sinkuksi ja kieltäydyin järjestelmällisesti lähes kaikista lähestymisyrityksistä. Ylivoimaisesti suurin osa minua kiinnostavista ihmisistä kun löi alkumetreillä pöytään toiveen siitä, että tämähän nyt sitten toivottavasti johtaa parisuhteeseen. Hymyilin kohteliaasti ja join lisää teetä, pohtien kuinka ottaisin mahdollisimman neutraalisti esille sen, että olen maininnut kaikille tutuille ja tuntemattomille etten etsi parisuhdetta juuri tällä hetkellä.

Huolimatta siitä, kuinka rauhallisesti ja tyynesti itse otin asian esille, tuloksena oli yleensä toisen ihmisen närkästyminen ja syyllistäminen. Että kyllähän hän nyt hyväksyy tämän kaiken, periaatteessa, mutta kyllä tulee paha mieli kun hän haluaisi omistaa minut. Ja että hänen tunteensa ovat kovasti nyt tulleet satutetuiksi.

Huokaus.

1.png

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olisi kiinnostavaa joskus olla keskustelussa kuuntelemassa lausuntoa, joka menisi vaikkapa seuraavasti:

”Ymmärrän että sinulla on tällä hetkellä tuollaisia toiveita elämässäsi. Minulla on tällä hetkellä erilaisia tunteita ja etsin eri asioita, mutta sinun ei tarvitse muuttua minun takiani. Katsotaan mitä asioita voisimme jakaa yhdessä, ja mennään niillä – oli kyseessä sitten ihmissuhde, seksiä, ystävyyttä tai sielujen kumppanuutta.”

Noin. Valmiiksi kirjoitettu repliikki sitä varten, kun tapailemasi henkilö ei etsi suhdetta mutta pitää sinusta ihmisenä. Vapaa käytettäväksi heti, ei kestä kiittää.

Saahan se harmittaa, jos toinen ihminen ei tavoittele samanlaisia asioita sinusta kuin sinä hänestä. Olen itse tavannut elämässäni lukuisia mielettömiä, mahtavia, upeita ihmisiä, joiden kanssa olisin halunnut tutustua ja ystävystyä lähemminkin. Välillä ei-seksuaalisestikin. Monet näistä ihmisistä ovat kulkeneet ohitseni elämässä, mistä tunnen välillä vieläkin melankoliaa – mutta mieleeni ei ole koskaan juolahtanut lähestyä heitä tällaisella puolisyyllistävällä ”kyllä minusta tuntuu pahalta kun sinä et anna minun omistaa elämästäsi sitä osaa, jonka tahtoisin itselleni”.

No mutta eikö tunteistaan sitten saa puhua?

Saa. Ja pitää. Puhuminen on tärkeää. Mielestäni lause ”hyväksyn kyllä periaatteessa tunteesi, mutta minusta tuntuu pahalta jos et muuta niitä minun vuokseni” ei kuitenkaan ole keskustelua, vaan toisen kiristämistä empatialla. Herkästä ihmisestä tämä tuntuu todella pahalta, ja on omalla kohdallani johtanut siihen etten ole puoleen vuoteen enää puhunut suhdekuvioistani kenellekään sellaiselle, joka on ollut kiinnostunut minusta ihmisenä. Olen joko hymähtänyt tai vaihtanut puheenaihetta.

Ajattelin, että tänä vuonna yrittäisin aktiivisesti etsiä uusia keinoja asian käsittelyyn. Uusia vuorosanoja, uusia repliikkejä. Ehkä jopa uusia näkökulmia. Sillä olen nyt todella kyllästynyt siihen, että sinkkuelämäni suurin tavoite ei ole parhaista yrityksistäni huolimatta toteutunut – siis se, että halusin olla sinkku, koska en halunnut selitellä menojani tai panojani kenellekään tässä elämänvaiheessa. En yksinkertaisesti ole halunnut olla tilivelvollinen, enkä tahdo sitä olla vieläkään.

Alla on repliikkejä, joita kirjoitin päiväkirjaani pohtiessani, millaisilla lauseilla voisin jatkossa kohdata henkilöt, jotka utelevat minulta suhde- tai seksitilanteestani. Listaa saa jatkaa kommenteissa äärimmäisen mielellään.

”Tällä hetkellä se, ketä panen ja milloin, ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle itselleni.”

”Minulla on sellainen tilanne, että minulla ei ole voimia käydä tällä hetkellä kenenkään kanssa läpi sitä, kenen kanssa olen tai kenen kanssa saan olla. Jos tämä tuntuu ongelmalliselta, niin voidaan pitää juttu ihan vain ystäväpohjalla.”

”I don’t kiss and tell.”

”En tällä hetkellä pidä omistushalusta enkä etsi mustasukkaisuutta elämääni. Toivon että kunnioitat tätä.”

”Tällä hetkellä ainoa ihminen joka omistaa minut, olen minä itse.”

”Olen tällä hetkellä erittäin rakastavassa avoimessa suhteessa itseni kanssa.”

”Harrastan seksiä silloin kun tekee mieli.”

 

Ja ehkä vielä loppukaneetiksi: ”Ei” ei tarkoita ”suostuttele minut”.

Suhteet Oma elämä

Henkisyyttä vai uskonnollisuutta?

Päivät alkavat ehkä kohta edetä valoa kohti, mutta vielä ollaan aika tukevasti pimeyden uumenissa. Aloitin väliaikaisen työn, ryhdyin etsimään tietoa avoimen yliopiston kursseista ja venytän aamujani usein peiton alla ulos katsellen, miettien kuinka kiitollinen olen tämänhetkisestä elämäntilanteestani ja kuinka paljon iloa se minulle tuo.

Asioita, jotka tuovat minulle tällä hetkellä iloa:

– Fasaanien tähystely pihalla
– Yliopistosta haaveilu
– Kirjoittaminen
– Tilaustyöt

 

1.png

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sain henkisyyshistoria-postaukseni jälkeen muutamia yhteydenottoja, joissa kyseltiin suhdettani ja suhtautumistani järjestäytyneeseen uskontoon. Päätin avata sitä täällä blogissa, kun tänne minun nyt on tarkoitus kirjoittaa henkisyysvuodestani – itkeä sen vaikeutta, nauraa sen iloja ja analysoida sitä vuoroin rationaalisesti ja vuoroin pilke silmäkulmassa.

Heti alkuun toistan jo edellisessä postauksessa lausumani teesin: minulle henkisyys (ja hengellisyys) ei ole yhden, lopullisen totuuden saavuttamista, tai sen tyrkyttämistä muille. Minulle sekä henkisyys ja hengellisyys liittyvät ensisijaisesti pyrkimykseen olla aina etsijän roolissa, tutkia ja oppia uusia asioita, ja niiden avulla oppia uusia asioita itsestään.

Tämä piirre on kenties toiminut itselleni suurimpana vieraannuttajana uskonnosta ja uskonnollisuudesta. Olin mukana kirkon toiminnassa täysi-ikäiseksi asti; koen että kirkon parissa lapsena ja nuorena hengaaminen antoi minulle yhteisön jossa kasvaa, saada tukea ja päästä pohtimaan elämän suurempia kysymyksiä, ja sitten heijastelemaan sitä kaikkea omaan arkeensa. Toivoin että voisin antaa tätä samaa muille lapsille ja nuorille.

Jossain vaiheessa aloin kokea kirkon muodolliset, jäykät rituaalit kiusallisiksi. Näin asiat ulkopuolelta, veisut ja rukoukset, ja ne kuulostivat korvaani kulttimaisilta. Minulle alkoi myös hiljalleen hahmottua se, että suurin osa niistä kirkon työntekijöistä joiden kanssa silloin työskentelin, ei halunnut tukea nuorten omaa ajattelua. He näkivät toiminnan tarkoituksena integroida ihmisiä omiin uskomuksiinsa. Tämä oli itselleni viimeinen niitti, ja erkaannuin kirkon toiminnasta omalta osaltani hiljaa sanomatta sanaakaan.

Kuulun edelleen kirkkoon, vaikka minulla onkin kirkolliseen toimintaan varautunut suhde. Olen viime aikoina harkinnut, olisinko valmis eroamaan kirkosta ja jättämään sen luvun elämästäni lopullisesti taakse. Toistaiseksi minulla ei ole ollut vahvaa mielipidettä asiasta, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.

Uskon, että uskonnot voivat olla suunnaton tuki niissä elämän käännekohdissa, joissa alkaa kaivata vastauksia perimmäisiin kysymyksiin – yleensä häät ja hautajaiset. Minua varten ne eivät kuitenkaan ole.

 

Puheenaiheet Syvällistä