Olen aina ollut liikunnallinen ja normaalipainoinen, jossain määrin jopa hoikka ihminen. Minun on ollut haastava sekä pudottaa että saada painoa, omani pysyttelee määrätietoisesti tietyissä lukemissa ja heittelee korkeintaan kilon tai kaksi suuntaansa stressin, syömisen tai syömättömyyden, janon ja nukkumisen, elämäntilanteen ja vuodenajan mukaan. En pidä itseäni epämiellyttävän näköisenä, ja siinä mielessä tiedostan olevani onnekas.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi omia ongelmiani painoni suhteen. Kun vaihdoin alaa sellaiseen, jossa päivät kuluvat tietokoneella istuen, huomasin että painoni alkoi pikkuhiljaa nousta. Lihoin kolmessa vuodessa muutaman kilon, mikä ei näkynyt missään muualla kuin omassa päässäni. Ja katseessa, joka on vuosien media-altistuksen ansiosta tottunut poimimaan pienetkin muutokset omasta kehostani.

Kun katson ylläolevaa valokuvaa, en ajattele että tuo kuva sisältää minut ja ”ylimääräiset” kolme kiloani. Mutta kun katson peiliin tai katselen itseäni muuten vain, tuntuu kuin kilot hyppäisivät silmille – siitäkin huolimatta, että ainoa ihminen maailmassa joka ne huomaa, olen minä itse.

Ja siitäkin huolimatta, että vaikka painoni olisi noussut kymmenen kiloa, ei se muuttaisi minua ihmisenä. Olen edelleen ihminen joka opiskeli juuri itselleen ammattikorkeakoulututkinnon. Olen edelleen ihminen, joka on rehellinen, avoin, empaattinen ja raivoisasti oikeudenmukaisuuden puolella. Olen edelleen niin paljon muuta kuin painoni, tai edes ulkonäköni.

Paino herättää meissä edelleen hyvin tunnepitoisia reaktioita. Normaalipaino liitetään kunnollisuuteen, alipaino on edelleen salaa ihailtua, ylipainoisia pidetään kävelevinä terveysriskeinä. Lihavuus on asia, josta voi huomautella täysin tuntemattomille vailla minkäänlaisia käytöstapoja. Vaa’an numerot eivät ole yksityisiä.

Ajatus jokaisen ihmisen kehollisesta autonomiasta on kehittynyt harppauksittain. Naisten kehot eivät ole enää samalla tapaa julkista, kenen tahansa kosketukselle vapaata aluetta mitä ne olivat aiemmin. Catcalling ja muu sikamainen käytös on vähentynyt. Täysin emme ole kuitenkaan tässä aiheessa perillä, paljon on vielä tehtävää.

Pyrin itse nykyään tietoisesti katselemaan kuvia lihaksikkaista, terveen näköisistä naisista, omasta ideaalistani. Muistutan itseäni siitä, että paino ei ole minulle ratkaiseva tekijä: minun omat tavoitteeni ovat voimakkuudessa ja siinä, että tulisin aina olemaan vahvempi miltä näytän päällepäin. Jollekin toiselle nämä tavoitteet voivat olla erilaisia, ehkä jonkun tavoite on olla joustava, ketterä, notkea, jumiton… tai ihan vain onnellinen.

Tärkeintä olisi, että jokaista tuettaisiin kasvamaan onnelliseksi, itsensä terveeksi tuntevaksi yksilöksi. Ei tietyn näköiseksi ja onnettomaksi.