Sain hiljattain luettua Hämeen-Anttilalta kaksi kirjaa, joiden pariin palaan silloin kun haluan istua aamuisin pöytäni ääressä teetä juoden ja maailmaa pohtien. Ensimmäinen, Kolmastoista lapsi, lähtee lainaan ihmiselle, jonka kanssa kävin vaeltamassa Kolin maastossa ja joka on keskustellut kanssani ihmissuhteista, polyamoriasta, rakkaudesta, tarvitsevuudesta ja omasta olemuksestaan – Metsä.

Toinen, Toisen taivaan alla, on kirja josta havaitsin kirjoittaneeni blogiin jo aiemmin luonnoksen jota en koskaan julkaissut. Se on lähdössä lainaan Joensuuhun, jossa aion vierailla käyskennelläkseni Utran saarilla syysruskan toivossa. Ystävä jonka hyllyyn kirja pääsee, on matkustanut rinnallani niin Etiopiassa kuin Japanissakin, ja uskon että kirja herättää hänessä yhtä suuren kaukokaipuun kuin minussakin.

Ymmärsin vasta hiljattain, että yksi kirjan päähenkilöistä on  sivuroolissa Päivänseisauksessa – tämä siitäkin huolimatta, että luin Päivänseisauksen kahdesti ja tämän teoksen kohdalla lukukertoja on kertynyt neljä. Hämeen-Anttilalla on erityinen taipumus intertekstuaalisuuteen ja viittauksiin kerronnassaan. Varhaisemmissa teoksissaan hän siteeraa ja lainaa muusikkoja, kirjailijoita, runoilijoita ja taiteilijoita. Myöhemmissä teoksissa nämä viittaukset alkavat muodostaa kaunista mosaiikkia, jossa hahmot kulkevat saman kaupungin katuja ja lomittain toistensa elämässä.

Kolmastoista lapsi-kirjassa esiintyy teatterikriitikko nimeltä Sari Karalahti Suden vuodesta, ja saman kirjan päähenkilö ostaa Aleksi Merikosken grafiikkaa – Alastonkuvien mystisen taiteilijan. Tällaiset pienet viittaukset imartelevat lukijan älyä ja saavat kirjojen maailman tuntumaan paitsi elävältä, myös yhtenäiseltä.

Toisen taivaan alla-teos on kulttuurien sulatusuuni. Se kertoo ihmisistä, joilla on erilaisia taustoja ja erilaisia juuria alati globalisoituvassa maailmassa. Puoliksi tahitilainen Olivia on koko elämänsä yrittänyt olla niin britti kuin suinkin. Hän pelkää omaa etnistä taustaansa ja syrjintää jota on nähnyt sen ympärillään aiheuttavan. Miia Jansson kohtaa hänen poikansa Matthewin monikulttuurisuudesta kertovan elokuvan kuvauksissa; tämä on kiinnostuneempi isänsä kotimaasta Suomesta kuin omista juuristaan Englannissa.

Teos on yksi vähäeleisimpiä ja kauneimpia lukemiani rakkaustarinoita. Tylsä, sanovat jotkut – hillitty, totean itse. Se ei ole suuria intohimon tunteita eikä rakkauden kaikennielevää paloa. Se ei esitä ihmissuhdetta elämän tärkeimpänä asiana eikä hahmojen ensisijaisena motivaationa. Elämää ei esitetä Hollywood-näytelmän kulissina, vaan normaalina arkena, johon kuuluvat työt ja työmatkat, ihmisten kohtaaminen ja omat ajatukset, hälisevät ruokatauot ja hiljentymisen hetket.

Arjen ei kuitenkaan tarvitse olla vastenmielistä. Olivia nauttii työstään kirjakaupassa, pohtii suhdettaan menneeseen ja tulevaan sekä kipuilee sen kanssa, säilyttääkö oma valkoisen britin kilpensä vai tunnustaako, että hänen tummaveriset piirteensä ovat osittain toiselta puolen maailmaa. Miian arki on työntäyteistä, mutta hän nauttii taiteesta ja estetiikasta, ja tutustuu hitaasti Matthewiin niiden asioiden kautta, jotka molempia yhdistävät.

Kirjan henkilöt etsivät ja löytävät, kadottavat jälleen ja lähtevät uudelle matkalle. Olivia on asunut lapsuutensa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, hänen isänsä on alunperin Skotlannista ja aviomiehensä Suomesta. Hänelle Englanti on henkinen kotimaa. Matthew, hänen poikansa, on Englannissa erakko mutta Suomessa tavallinen, esteettinen ja hiljainen henkilö, joka ihannoi luontoa, rauhaa ja uhoa – hänen henkinen kotimaansa on Suomi.

Kirja pureutuu kipeisiin asioihin. Lapsena koettua rasismia ja sen pelkoa on vaikea karistaa aikuisenakaan. Kulttuurien erilaisuus voi aiheuttaa yhteentörmäyksiä arjessa, mutta myös kaikkein valoisimpia, rakkaimpia kokemuksia. Kaiken pohjalla on kuitenkin melankolinen perustotuus elämästä: surujen ei voi antaa pysäyttää arkea. Elämää on uskallettava elää kivusta huolimatta, toiset on uskallettava kohdata vaikka he olisivat erilaisia. Toisinaan persoonat eivät kohtaa kulttuureista huolimatta, toisinaan juuri erilaisuus toisessa vetoaa.

Monikulttuurisuus on ajassamme läheinen puheenaihe. Voimme liikkua vapaammin kuin aiemmin, ja altistumme erilaisuudelle aiempaa useammin. Uskon, että meistä jokaiselle yksi aikakautemme tärkeistä opeista on olla yleistämättä: tunnistaa, millaiset luonteenpiirteet toisissa ihmisissä ihastuttavat, mitkä taas vihastuttavat. Kulttuurista riippumatta.

Kirjaa suosittelen kaikille, vaikka Hämeen-Anttilan tuotannon parhaimmistona en sitä pidäkään. Se tarjoaa erityisesti mietiskelevälle persoonallisuudelle mahdollisuutta laskea kirja aina muutaman sivun välein pöydälle, katsoa ulos, ja antaa ajatustensa täyttää tyhjät kohdat jotka kysyvät: mitä sinä tunnet juuri nyt, juuri tästä asiasta?