Lukupäiväkirja 3: Toisen taivaan alla

Sain hiljattain luettua Hämeen-Anttilalta kaksi kirjaa, joiden pariin palaan silloin kun haluan istua aamuisin pöytäni ääressä teetä juoden ja maailmaa pohtien. Ensimmäinen, Kolmastoista lapsi, lähtee lainaan ihmiselle, jonka kanssa kävin vaeltamassa Kolin maastossa ja joka on keskustellut kanssani ihmissuhteista, polyamoriasta, rakkaudesta, tarvitsevuudesta ja omasta olemuksestaan – Metsä.

Toinen, Toisen taivaan alla, on kirja josta havaitsin kirjoittaneeni blogiin jo aiemmin luonnoksen jota en koskaan julkaissut. Se on lähdössä lainaan Joensuuhun, jossa aion vierailla käyskennelläkseni Utran saarilla syysruskan toivossa. Ystävä jonka hyllyyn kirja pääsee, on matkustanut rinnallani niin Etiopiassa kuin Japanissakin, ja uskon että kirja herättää hänessä yhtä suuren kaukokaipuun kuin minussakin.

Ymmärsin vasta hiljattain, että yksi kirjan päähenkilöistä on  sivuroolissa Päivänseisauksessa – tämä siitäkin huolimatta, että luin Päivänseisauksen kahdesti ja tämän teoksen kohdalla lukukertoja on kertynyt neljä. Hämeen-Anttilalla on erityinen taipumus intertekstuaalisuuteen ja viittauksiin kerronnassaan. Varhaisemmissa teoksissaan hän siteeraa ja lainaa muusikkoja, kirjailijoita, runoilijoita ja taiteilijoita. Myöhemmissä teoksissa nämä viittaukset alkavat muodostaa kaunista mosaiikkia, jossa hahmot kulkevat saman kaupungin katuja ja lomittain toistensa elämässä.

Kolmastoista lapsi-kirjassa esiintyy teatterikriitikko nimeltä Sari Karalahti Suden vuodesta, ja saman kirjan päähenkilö ostaa Aleksi Merikosken grafiikkaa – Alastonkuvien mystisen taiteilijan. Tällaiset pienet viittaukset imartelevat lukijan älyä ja saavat kirjojen maailman tuntumaan paitsi elävältä, myös yhtenäiseltä.

Toisen taivaan alla-teos on kulttuurien sulatusuuni. Se kertoo ihmisistä, joilla on erilaisia taustoja ja erilaisia juuria alati globalisoituvassa maailmassa. Puoliksi tahitilainen Olivia on koko elämänsä yrittänyt olla niin britti kuin suinkin. Hän pelkää omaa etnistä taustaansa ja syrjintää jota on nähnyt sen ympärillään aiheuttavan. Miia Jansson kohtaa hänen poikansa Matthewin monikulttuurisuudesta kertovan elokuvan kuvauksissa; tämä on kiinnostuneempi isänsä kotimaasta Suomesta kuin omista juuristaan Englannissa.

Teos on yksi vähäeleisimpiä ja kauneimpia lukemiani rakkaustarinoita. Tylsä, sanovat jotkut – hillitty, totean itse. Se ei ole suuria intohimon tunteita eikä rakkauden kaikennielevää paloa. Se ei esitä ihmissuhdetta elämän tärkeimpänä asiana eikä hahmojen ensisijaisena motivaationa. Elämää ei esitetä Hollywood-näytelmän kulissina, vaan normaalina arkena, johon kuuluvat työt ja työmatkat, ihmisten kohtaaminen ja omat ajatukset, hälisevät ruokatauot ja hiljentymisen hetket.

Arjen ei kuitenkaan tarvitse olla vastenmielistä. Olivia nauttii työstään kirjakaupassa, pohtii suhdettaan menneeseen ja tulevaan sekä kipuilee sen kanssa, säilyttääkö oma valkoisen britin kilpensä vai tunnustaako, että hänen tummaveriset piirteensä ovat osittain toiselta puolen maailmaa. Miian arki on työntäyteistä, mutta hän nauttii taiteesta ja estetiikasta, ja tutustuu hitaasti Matthewiin niiden asioiden kautta, jotka molempia yhdistävät.

Kirjan henkilöt etsivät ja löytävät, kadottavat jälleen ja lähtevät uudelle matkalle. Olivia on asunut lapsuutensa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, hänen isänsä on alunperin Skotlannista ja aviomiehensä Suomesta. Hänelle Englanti on henkinen kotimaa. Matthew, hänen poikansa, on Englannissa erakko mutta Suomessa tavallinen, esteettinen ja hiljainen henkilö, joka ihannoi luontoa, rauhaa ja uhoa – hänen henkinen kotimaansa on Suomi.

Kirja pureutuu kipeisiin asioihin. Lapsena koettua rasismia ja sen pelkoa on vaikea karistaa aikuisenakaan. Kulttuurien erilaisuus voi aiheuttaa yhteentörmäyksiä arjessa, mutta myös kaikkein valoisimpia, rakkaimpia kokemuksia. Kaiken pohjalla on kuitenkin melankolinen perustotuus elämästä: surujen ei voi antaa pysäyttää arkea. Elämää on uskallettava elää kivusta huolimatta, toiset on uskallettava kohdata vaikka he olisivat erilaisia. Toisinaan persoonat eivät kohtaa kulttuureista huolimatta, toisinaan juuri erilaisuus toisessa vetoaa.

Monikulttuurisuus on ajassamme läheinen puheenaihe. Voimme liikkua vapaammin kuin aiemmin, ja altistumme erilaisuudelle aiempaa useammin. Uskon, että meistä jokaiselle yksi aikakautemme tärkeistä opeista on olla yleistämättä: tunnistaa, millaiset luonteenpiirteet toisissa ihmisissä ihastuttavat, mitkä taas vihastuttavat. Kulttuurista riippumatta.

Kirjaa suosittelen kaikille, vaikka Hämeen-Anttilan tuotannon parhaimmistona en sitä pidäkään. Se tarjoaa erityisesti mietiskelevälle persoonallisuudelle mahdollisuutta laskea kirja aina muutaman sivun välein pöydälle, katsoa ulos, ja antaa ajatustensa täyttää tyhjät kohdat jotka kysyvät: mitä sinä tunnet juuri nyt, juuri tästä asiasta?

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Syvällistä

Rehellisyyden vaikeudesta

Viime päivinä olen tuntenut suurta surua ja petetyksi tulemisen tunnetta. Minulle on valehdeltu päin naamaa ja sen jälkeen kadottu savuna tuuleen. Lapsellinen, vastuuta kantamaton käytös turhauttaa ja ärsyttää – mutta herättää myös arvottomuuden tunteita. Enkö ansaitse rehellisyyttä? Enkö ansaitse sitä, että toinen minua satuttaessaan kantaa oman vastuunsa?

Ennen kaikkea kipua aiheuttaa se, että valehtelija on ihminen, johon olen luottanut enemmän kuin kehenkään toiseen koko maailmassa.

Viikon ajan olen yrittänyt potkia itseäni liikkeelle siinä onnistumatta. Ainoa asia joka on pysynyt elämässäni tasaisena on itku – olen itkenyt kohta viikon yhteen menoon, ja voinut kaikesta siitä itkemisestä niin pahoin, että ruoka ei ole tahtonut maistua sitten millään. Olen kutonut surujani pieniin vauvanvaatteisiin, ommellut niitä uuden mekon röyhelöihin, istuttanut kukkamultaan. Ruoka on surua, ilma jota hengitän on surua, aamuaurinko pilvissä on pelkkää valonmuotoista surua.

Samalla olen pohtinut, mikä rehellisyydessä ja lupausten pitämisessä on niin vaikeaa, kun puhumme läheisistä ihmissuhteista?

Mikä ajaa ihmisen niin selkärangattomaan tilaan, että hän alkaa vakuutella täysin valheellisina pitämiään asioita ihmiselle, jolle nuo lupaukset merkitsevät pahimmillaan koko maailmaa? Ja mikä ajaa sen jälkeen katoamaan tyhjyyteen sen sijaan, että selittäisi toiselle mistä on kyse?

Olen käynyt läpi varjotunteiden koko kirjon viikossa, ja vasta nyt alan pikkuhiljaa päästä pisteeseen, jossa kaikki ruoka ei herätä enää halua antaa ylen. Lyhensin työpäiväni kahdeksasta tunnista kuuteen. Tapaan lääkärin ja psykiatrin tällä viikolla, käsittelen heidän kanssaan äkillisesti romahtanutta oloani.

En usko, että pelkkä tärkeän ihmisen systemaattisen valehtelun paljastuminen on yksin aiheuttanut romahduksen. Ilmassa on muitakin syitä – loputon stressi, joka manifestoi itsensä ensin vatsakipuina, sitten unettomuutena, ja lopulta ärtyisänä haluttomuutena syödä; ahdistus ihmisten itsekkyydestä ja maailmantilasta; suuri suru koko maailman edestä.

Paljon pahempaan saumaan tämä suuri suru ja petetyksi tuleminen ei kuitenkaan olisi voinut tulla.

Olen yrittänyt löytää suruni alkulähteitä ja löytänyt niille. Se on kasautunut vuosien varrella yhdeksi epämääräiseksi möykyksi täynnä soraa ja petetyksi tulemisen tunteita, ja tarvetta kontrolloida elämän ikäviä tapahtumia. Sillä jos ei kontrolloi, kuolee. Se on tietenkin pikkulapsen eikä aikuisen ajatusmalli, mutta näin ne vaikuttavat elämäämme.

Luulen, että istun suruni kanssa vielä hyvän aikaa. Luemme yhdessä kirjoja, juomme yhdessä teetä. Nyt kun kriittisin vaihe romahduksestani on ohi, uskallan ehkä jättäytyä yksin sen kanssa pelkäämättä, että elämäni päättyy siihen.

Osa minusta haluaa antaa tälle ihmiselle aikaa ja luottaa häneen sokeasti. Luottaa siihen, että hän selvittää asiat, kunhan vain saa tarpeeksi aikaa, kuten hän on selvittänyt ne aina ennenkin.

Puhun silti hänen teostaan asiana, joka se oli. Hän puukotti minua selkään, eikä minun tarvitse hyväksyä sitä tai pitää sitä hyvänä asiana. Enkä aio, minä en ole tehnyt tällä kertaa mitään väärin.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli