Siitä on hetki aikaa, kun olen ajatellut niitä yhteensä neljää kuukautta, jotka vietin Japanissa. Sensein Salkku ei ollut parhaita lukemiani kirjoja, parhaista lukemistani rakkaustarinoista puhumattakaan, mutta se vei minut välittömästi Tokion kaduille ja muistoihin, joita säilytän Nagoyan ajastani. Japanin omaleimainen kulttuuri oli läsnä kirjan jokaisella sivulla: baarit ja niiden ruoka-annokset, katujen himmeä loiste ja sateen ropina, siteeratut runot ja hillityt ihmiset, jotka paljastavat sielunsa salat vain läheisilleen.

Kawakamin päähenkilö on 38-vuotias, mutta tuntui huomattavasti ikäistään nuoremmalta. Tarinassa hän kuvailee, kuinka hän vuosi vuodelta kokee taantuvansa enemmän ja enemmän lapsen tasolle, eikä hän koe vieläkään täyttävänsä aikuisen mittasuhteita tai vaatimuksia. On vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mutta eräs teoria nousee mieleen: perhekeskeisessä Japanissa Tsukiko asuu yksin, eikä ole juuri yhteydessä vanhempiinsa. Kotona käydessään hän ei juuri tunne kuuluvansa joukkoon.

Japanin kultuuriin kuuluu, että ihminen nähdään yhteiskunnan kokonaisena osana vasta tämän mentyä naimisiin; miehille tämä voi olla jopa uralla etenemisen este. Uranaiset nähtiin pitkään hieman kummallisina ihmisinä. Pohdin Nagoyassa käydessäni tätä kahvilla erään Miyukin kanssa. Miyuki oli kaunis, hieman hauras ja ujo nainen, joka joi hillitysti teetä kupistaan.

”I think you have it good in Finland”, hän sanoi kun puhe kääntyi sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ”in Japan, women don’t have as many opportunities.”

Luulen, että naisen vapaus valita ura perheen sijaan ei siis vieläkään ole Japanissa täysin arvostelusta vapaata aluetta.

Tsukiko viettää paljon aikaansa nuhruisessa baarissa, jossa tilaa vuorotellen alkoholia (yleensä sakea tai olutta) ja ruokaa (Japanissa juodaan äärimmäisen harvoin ilman ruokaa), ja eräänä tällaisena iltana hän kohtaa lukioaikaisen Senseinsä, opettajansa, joka opetti hänelle japaninkieltä ja siinä sivussa runoutta. Sensein opit eivät ole jääneet Tsukikon päähän, mutta kaksikko päätyy uudestaan istumaan vierekkäin samaan baariin ja jutustelemaan niitä näitä.

Kauneimmat ihmissuhteet elämässä ovat yleensä kovin arkisia. Ne, jotka jakavat elämämme pisimpään, pääsevät yleensä viettämään kanssamme hyvin mitäänsanomattomia hetkiä. Parhaan ystäväni kanssa saatamme silloin tällöin istua autossa tai nuokkua baaritiskillä joko jutustellen mitä sattuu, tai sanomatta sanaakaan. Rakkaan, rakkaan eksäni kanssa voimme täysin tyytyväisinä uppoutua kumpikin omiin töihimme, omiin sarjoihimme, omaan musiikkiimme – tai sitten jakaa havaintoja toistemme kanssa, niin arkisia kuin ihmeellisiäkin.

Tähän tapaan kehittyy myös Tsukikon ja Sensein suhde. Pieniä, lähes mitäänsanomattomia asioita,

”Tonnikalaa ja nattõ-papuja. Soijalla höystettyä lootusjuurta. Marinoitua sipulia.”

satunnaisia syvällisempiä keskustelunaiheita, jotka yleensä nousevat siitä, että toinen sanoo ääneen jonkin mieleensä eksyneen yksittäisen ajatuksen.

”Mutta eikö jo ’hihojen hipaisu ole karmojen kohtaamista’?” Sensei kysäisi. Oliko minulla ja Senseillä sama karma? Kysyin sitä, ja Sensei puolestaan kysyi minulta:
”Tsukiko, tiedätkö mitä karmojen kohtaaminen tarkoittaa?”
Että on jotain yhteistä? Sitäkö? Jonkin aikaa mietittyään Sensei kohotti kulmiaan ja pudisti päätään.
”Ei yhteistä, vaan pikemminkin että on kohtalon yhteys, siis karminen yhteys.”
Ai, minä vastasin. Minä kun en satu olemaan kovin hyvä äidinkielessä…
”Koska et opiskellut tosissasi”, Sensei torui.
”Sana ’karma’ on peräisin buddhalaisesta ajattelusta, jonka mukaan elolliset olennot syntyvät yhä uudelleen lukuisia kertoja.”

Voiko rakkaus kasvaa pelkkien arkisten asioiden ja haja-ajatusten jakamisesta? Pelkästään siitä, että toinen on hiljaa läsnä? Minusta voi, ja sellainen on ollut itse kokemani rakkauden kauneimpia muotoja. Se, että toisen merkitys ei tule ulkoisista seikoista, vaan läsnäolosta. Minä, joka en edes viihdy suurissa ja hienoissa paikoissa, joka väistän kirkkaita ja kimaltavia välivaloja, ja joka kiusaannun vaatteissa, joissa ei voi kiivetä puuhun (onko sellaisia muka oikeasti, kysyn minä joka olen repinyt useammankin mekon helman kaarnan karheaan pintaan), olen rakastanut ihmisissä syvästi heidän läsnäoloaan ja olemustaan.

Kirja oli melankolinen, ei parhaita lukemiani, mutta silti lukemisen arvoinen. Minussa se herätti lämpimiä muistoja sateen ropinasta Tokion kadulle, hämäristä baareista Nagoyassa, ja kuusta, jota katselin monena iltana syyskuussa kävellessäni koulusta asuntolalle, omiani pohtien.