Tuskin tulee eteeni päivää, jolloin en voi suositella Virpi Hämeen-Anttilaa ihmisille, joiden uskon hänen kirjoistaan pitävän. Ne, jotka rakastavat elämää, taidetta ja ihmisiä, löytävät varmasti hänen kirjoistaan itselleen jotain arvokasta.
Suurin osa tuntee Hämeen-Anttilan hänen esikoisteoksestaan Suden Vuosi. Teille, jotka katsoitte elokuvan ja piditte sitä imelänä, vähän vaisusti ja mitäänsanomattomasti toteutettuna, esitän pyynnön: lukekaa kirja. Se ei ollut ensimmäinen tai toinen Hämeen-Anttilan teos jonka luin, mutta meinasin jättää esikoisteoksen kokonaan lukematta elokuvatoteutuksen takia. Ei se kokonaan luokaton ollut, mutta jätti pois paljon sellaista syvyyttä, joka kirjassa oli mukana (ja maalasi päälle hieman sellaista ylidramatisointia, joka kirjasta puuttui).
Oma ensikosketukseni Hämeen-Anttilan tuotantoon oli kirja nimeltä Alastonkuvia, hänen toinen kirjansa. Se kuuluu haastamattomana hallitsijana lempikirjani paikalle, jossa se on oleillut jo monta vuotta – tästä syystä en ole kirjoittanut siitä vielä blogitekstiä. On haastavaa yrittää kuvata kirjaa, joka on enemmän elämys, puhdistava rukous ja pyhä esine kuin ”pelkkä” kirja. Jonain päivänä teen vielä senkin.
Mutta, palataan hetkeksi Päivänseisaukseen.
”Nautin, kun vaellamme varjoisissa metsissä, oudoissa maisemissa kaikkien mahdollisten sävellajien läpi, koska päädymme harharetkiltämme aina kotiin ja harmoniaan ja minulle on annettu tieto ja varmuus siitä, että kaikki on oleva hyvin aina. Minä tiedän, että esittelyosa ja se hassu yksinkertainen teema, maailman arvoituksen ratkaisu kertautuvat pian kvinttiä matalammalta, A-duurissa, veren ja viinin ja rakkauden ja elämän punaisessa A-duurissa, jossa minun tumma viuluni, minun rakas viuluni soi erityisen täyteläisesti.”
Kirja kertoo kahdesta ihmisestä, joiden elämät ovat täynnä toteutumattomia unelmia ja kysymysmerkkejä. Paula on alttoviulisti, jonka avioliitto on juuri hajonnut. Erik on kirjailija, jonka naissuhteita painavat traumaattinen lapsuus ja ongelmallinen äitisuhde. He kohtaavat toisensa sattumalta menneisyyden yhdistävien ihmisten kautta, ja heidän välilleen alkaa hitaasti kasvaa syvempi yhteys, silta, joka muodostuu kirjallisuudesta ja musiikista.
Hämeen-Anttilan romaaniksi Päivänseisaus on erittäin perhekeskeinen. Kirjailijan kaikkia kirjoja leimaavat kaksi kiihkeää, kaunista asiaa: rakkaus kaikkiin taiteen muotoihin, ja erinomaiset ihmiskuvaukset. Molemmat toteutuvat myös tässä romaanissa, mutta Suden Vuosi, Alastonkuvia ja Kolmastoista Lapsi (Hämeen-Anttilan kolme ensimmäistä romaania, kaikki löytyvät hyllystäni) ovat kaikki olleet painotetummin rakkaustarinoita, vaikka myös niissä käsitellään perheteemaa.
En ole perheihminen. Oma perheeni tarkoittaa minulle ihmisiä, joihin tutustuin uudelleen aikuisena, ja jotka ovat pysyneet elämässäni enemmän siksi, että pidän heidän tavastaan ajatella ja olla olemassa, kuin mystisten verisiteiden takia. Muutamien ensimmäisten lukujen aikana pohdin, jäisikö kirja minulle ontoksi kokemukseksi – Paulalle tärkeintä maailmassa on hänen oma perheensä, ja sitoutumiskammoinen Erik miettii perheen perustamista hänkin.
Huoli on turha. Maestron varmuudella Hämeen-Anttila maalaa huikeita mielikuva-akvarelleja klassisen musiikin maailmasta samaan aikaan, kun tarinan hahmot kävelevät toistensa rinnalla, toistensa ohi, toisiaan päin. Kukaan ei ole täydellinen, kaikki tekevät virheitä, ja kaikki yrittävät silti parhaansa mukaan ponnistella eteenpäin, kohti omia unelmiaan ja toisiaan tukien.
Minä lähdin syksyllä yksin metsään, puin lämpimästi päälleni, otin kaulaliinan ja sormikkaat, ja kuljin ja hyräilin ja lauloin itsekseni, ja kun tiesin, ettei kukaan, varmasti kukaan näkisi, kiersin käsivarteni puun ympärille ja painoin poskeni sen runkoa vasten. Uneksin siitä että pääsen pois. Uneksin siitä, joka rakastaisi minua, vain minua.
Tarina kulkee koko romaanin ajan sujuvasti sillä ohuella, epätasapainoisella langalla, jolla kaikki ihmiset leikkivät nuorallatanssijaa ihmissuhteen muodostumisvaiheessa. Erikin ja Paulan keskinäinen suhde keinahtelee ystävyyden ja romantiikan rajamaastossa, vuorotellen toisella ja vuorotellen toisella puolella – kuitenkaan ilman pahantahtoisuutta, ilman dramatiikkaa, vaan alati lämpimän, kunnioittavan tunnustelevasti. Ei toisista rakkaustarinoista tuttuja mustasukkaisuusdraamoja, ei raivokohtauksia, ei yksinäistä elokuvakyyneltä vierimässä poskelle. Tuo lämmin, pehmeä keinahtelu tuntuu paljon todellisemmalta kuin yleensä rakkaustarinoissa esitetyt hysteeriset tunteet.
Toinen Hämeen-Anttilan tarinoita leimaava ominaispiirre on se, että muutkin ihmiset kuin päähahmot kehittyvät ja edistyvät omissa tavoitteissaan. Erik ja Paula eivät elä tyhjiössä, vaan heitä ympäröivät elävät ihmiset. Jotkut, kuten Paulan isä, ovat juurtuneet paikoilleen vanhan, jääräpäisen tammen tavoin, jääneet paikoilleen omista syistään. Toiset, kuten Paulan kvartetin jäsenet, kohtaavat omia vastoinkäymisiään, juhlivat omia onnistumisiaan, tekevät omia päätöksiään. Paula ja Erik ovat pääroolissa ainoastaan omissa elämissään; muiden elämien polulla he ovat sivustakatsojia.
Uskon, että maailmasta löytyy paljon sellaisia ihmisiä, joiden suhde omiin vanhempiinsa ei ole täysin ongelmaton. Minulla tämä ongelmallinen suhde oli – ja on yhä – omaan isääni. Päivänseisaus oli siinä mielessä minulle eheyttävä ja parantava lukukokemus. Myös Paulan, mutta erityisesti Erikin, kuvailemat vihan, turhautumisen ja väärinymmärretyksi tulemisen tunteet aaltoilevat kaiken muun pohjalla, ryöpsähtävät välillä esiin ja tasoittuvat sitten. Kirjan vanhempi-lapsi-suhteet haastavat kysymään: voiko verisimmänkin loukkauksen antaa anteeksi? Riittääkö rakkaudeksi, jos ei jätä lasta nääntymään nälkään?
Vaikka tarina soi suurimmalta osin mollissa, se ei ole toivoton tai synkkä. Se on kirkasta, solisevaa, kyynelinä ja sateena silmistä valuvaa haikeutta, sellaista surua joka lähtee itkemällä, kun vain antaa itsensä surra.
Ja itkettyään itsensä uneen, herättyään aamulla levänneenä ja nähneensä että maailma on yhä ehjä, kaikki näyttää usein valoisammalta.
