Suurin niistä on rakkaus

Henkinen jaksaminen on ollut alakantissaan viime aikoina. Olen pohdiskellut elämää, vuoroin luovuttanut, vuoroin inspiroitunut. Useamman vuoden poissa ollut paniikkihäiriö palasi elämääni tänä keväänä ja on viimeisen kuukauden aikana räjähtänyt käsiin. En ole jaksanut tehdä mitään ylimääräistä, en vastata puhelimeen, en laittaa ruokaa muuten kuin työpaikan lounaalle, en raahata koiraa harrastuksiin, en pelata, en yrittää löytää vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

Harva asia saa ihmisen niin ymmälleen kuin rakkaus, ja rankan viikonlopun jäljiltä tajusin eräälle läheiselle jutellessa, että se on minuakin polvillaan pitävä suuri voima. Mitä on rakkaus, mihin se velvoittaa, mitä siitä saa. Perinteinen suomalainen rakkauskäsitys on ollut koetuksella viime vuodesta alkaen, se on kohdannut kyseenalaistamista ja se on pakotettu pohtimaan, onko olemassa muitakin totuuksia kuin yhden miehen ja yhden naisen välinen suhde.

Soraääniä nousee. Mitä seuraavaksi jos sallitaan kahden samaa sukupuolta olevan mennä naimisiin keskenään? Moniavioisuusko?

Niin no, miksi ei?

Oikeasti.

En tiedä, tulenko itse mahtumaan koskaan yhden miehen ja yhden naisen malliin. Olisihan se kivaa, sitoa itsensä kultaisiin ketjuihin ja olla yhdessä paikassa yhden ihmisen kanssa ainiaan. Omakotitalo, ehkä lapsia, rauhallista tasaista elämää onnellinen hymy huulilla. Rakkautta, siitähän tässä on kyse, ja kyvystä olla onnellinen. Miksi muuten avioliittoja solmitaan? Uskon että naimisiin mennään, koska tahdotaan elämältä onnellisuutta.

Siinä mielessä minun pääni sisäinen haavekuva ei mene rikki, vaikka miehen tilalla rinnallani olisi nainen. Tai sekä mies että nainen. Tai ei ketään.

Tulen onnelliseksi kun näen kaksi ihmistä, jotka aidosti rakastavat toisiaan. Tiedättehän, niitä pariskuntia jotka hymyilevät puhuessaan toisilleen. Koskettavat toisiaan ohimennessään, kietovat takkia toistensa hartioille.
En ole onnellinen nähdessäni hetero-tai sateenkaarisuhteessa olevia ihmisiä, joiden elämä on täynnä vihaa ja halveksuntaa, jotka huutavat kumppanilleen tai opettavat lapsensa pelkäämään erilaisuutta.

Aito rakkaus on opettanut minulle nöyryyttä. Ihmistä ei voi omistaa, voi vain säilöä sydämeensä ne hetket, jolloin toinen on rinnallasi ja pitää niistä kiinni kuin kalliista aarteesta. Samoin kukaan ei voi omistaa sinua, ei vaikka meille opetetaan, että kuulumme vain toisillemme – ei, me kuulumme vain itsellemme, emme kenellekään muulle, halusimme me sitä tai emme. Elämämme on omamme ja loppupeleissä vastaamme vain itsellemme.

 

soulmates.gif

 

Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei minun tarvitse avata parisuhdemaailmaani sellaisille, joille se ei kuulu (ts. sellaisille, jotka eivät kuulu aktiivisena osana parisuhde-elämääni). Kysyttäessä suoraan mainitsen olevani avoimessa suhteessa, tai avoimessa tilanteessa, miksi sitä ikinä pitäisikään nimittää. Jossain vaiheessa minulla oli kova tarve purkaa ja avata ja kategorisoida tilannettani kovinkin tarkasti, mistä ei itse asiassa seurannut mitään hyvää – päinvastoin, silloin auki ja olemassa olevat tilanteet kärsivät.

Olen siis lakannut kategorisoimasta ja alkanut pyrkiä nauttimaan hetkestä. Siitä, että herää jonkun viereltä, tai saa suukottaa jotakuta hellästi. Pitää toista sylissä tai kiinni kädestä, se että joku hieroo hartioita tai että saa laittaa yhdessä lounasta töihin kahdelle. Ja kun näkee hymyn toisen kasvoilla, ja onnellisen ilmeen, maalautuu jostain alitajunnan perukoilta kuva omakotitalosta, jossa joku hymyilee juuri tuolla tavalla.

Silloin pyyhin kuvasta pois omakotitalon, en odota hetkeä enempää. Elämä kantaa kyllä, tilanteet muuttuvat, ja jonain päivänä asiat selkiytyvät. Siihen asti haluan antaa niin paljon kuin voin, ja rakastaa niin paljon kuin sydän antaa myöten.

Suhteet Rakkaus Mieli Ajattelin tänään

Lukupäiväkirja 4: Sodan järkyttävä mielettömyys

Varoitus: teksti sisältää juonikuvioita Little Been tarinasta. Suosittelen lämpimästi lukemaan kirjan ennen perehtymistä tähän tekstiin.

Vuonna 2012 vietin kolme ja puoli viikkoa Afrikan Etiopiassa koulutukseni puolesta. Reissu oli raskas, mutta ikimuistoinen: se muutti pysyvästi käsitykseni eteläisestä mantereesta, johon liittyy paljon ennakkoluuloja ja asenteita. Paitsi että pääsin vierailemaan kauniissa ja köyhässä maassa, perehdyimme osana matkaa maahanmuuttajien ja pakolaisten elämään, teimmepä yhden työkeikankin asiakasryhmälle, joka koostui maahanmuuttajista. (Minun osaltani keikka oli epäonnistunut, mutta se on toinen tarina.)

Little Been tarina (engl. ”The Other Hand) herätti pitkästä aikaa nuo parin vuoden takaiseen matkaan liittyneet tuntemukset henkiin koko voimallaan. Pariin vuoteen en ole juuri jutellut asiasta, olen vastaillut yksittäisiin kysymyksiin sitä mukaa kun niitä on esille noussut, mutta muutoin olen kantanut sitä sisälläni, kypsytellyt, tarkastellut, miettinyt ja osittain unohtanutkin. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin vasta uudelleen muistettuani kykeneväinen näkemään matkan kokonaisuutena, ja erittelemään kaikkia siihen liittyviä asioita ja ajatuksia.

Nigeria ja Etiopia ovat hyvin erilaisia maita, mutta kumpaakin yhdistävät levottomuudet, jotka vaativat ihmishenkiä ja joista ympäröivä maailma ei ole kiinnostunut. Tästä johtuen päällimmäinen tunne, joka minut valtasi kirjaa lukiessani, oli levoton epäoikeudenmukaisuuden tunne. Tarina kuvaa eloisalla tavalla syitä, jotka saavat pakolaiset jättämään kotinsa ja koko tunnetun maailmansa, ja siitä kuilusta, joka vallitsee länsimaisen ymmärryksen ja tositapahtumien välillä.

Parhaiten tätä ymmärryksen vähyyttä kuvaavat tarinan kaksi mieshenkilöä, Lawrence ja Andrew. Molemmat vähättelevät heille kerrottuja tarinoita; Andrew Nigeriassa ollessaan ilmeisesti luullessaan tapaamaansa tyttökaksikkoa kerjäläisiksi (”tuo nyt on noita huijaustarinoita”) ja Lawrence ollessaan kykenemätön ymmärtämään, millaiseen vaaraan Nigeriassa voi pahimmillaan joutua (”en usko sanaakaan mitä sanot, ainahan sinä voit jotain keksiä selviytyäksesi, jos sinne joudut palaamaan”).

Niin kauan kuin tällainen ymmärryksen kuilu on olemassa, en usko että suhtautuminen pakolaisiin tai turvapaikanhakijoihin muuttuu. Tämä on surullista.

Jos kadulla joku tulisi luoksesi hädissäsi ja sanoisi: ”Auta, minut halutaan tappaa” – voitko käsi sydämellä sanoa, etteikö välittömään reaktioosi sekoittuisi hämmennyksen lisäksi myös epäuskoa? Eihän Suomessa nyt tuollaista tehdä. Vielä vähemmän kirkkaassa päivänvalossa. ”Eihän sinua nyt kukaan ole tappamassa.” Se on meidän totuutemme.

Mutta heidän totuutensa on se, että kyllä, sellaista tapahtuu, ja sellaisten asioiden edessä on parempi tappaa itsensä kuin jäädä odottamaan oikeutta. Poliisi ei auta, joissain tapauksissa päinvastoin. Senkaltainen naiivi idealismi, millä voi suhtautua suomalaiseen ei-korruptoituneeseen oikeusjärjestelmään, kertoo siitä, kuinka hyvin monessa asiassa meillä asiat on. Meillä ei lähtökohtaisesti surmata ihmisiä kaduilla kirkkaassa päivänvalossa, eikä järjestetä säännöllisiä massamurhia, joissa murhataan pikkukylien asukkaat.

Jos uutisissa kerrottaisiin eräänä aamuna, että armeija on käynyt lahtaamassa kaikki lieksalaiset, olisimme järkyttyneitä ja tyrmistyneitä. Tällaisia asioita tapahtuu Nigeriassa edelleen, eikä kukaan räpäytä silmäänsä. On helppo kääntää katseensa pois ja teeskennellä, ettei mitään tapahdu.

Onko kirjan lumous sitten kauhistelevuudessa ja hirveyksillä mässäilyssä? Ei, pikemminkin päinvastoin. Little Bee kertoo kokemistaan kauheuksista rauhallisesti ja luontevasti, samaan sävyyn kuin me keskustelemme työajoista tai katujen nimistä. Hänelle nuo asiat ovat yhtä luontevia, hakkaamiset, raiskaamiset, tappamiset, murhat. Hänen käyttämänsä kieli on soljuvaa kuin auringonvalo, joka siivilöityy puiden oksien lomasta hiljaa liplattavaan jokeen, eikä hän surkuttele kohtaloaan tai pohdi tätä hetkeä pidemmälle. Jotain pysäyttävää siinä on, kun nuori tyttö kertoo tyynesti siitä, kuinka hän ensimmäisen vuoden ajan säilöönottoyksikössä heräsi joka yö omaan huutoonsa.

Se, mikä kirjassa lumoaa, on sen kauneus ja kepeys asioiden hirveyksistä huolimatta. Samoin oma viehätyksensä piilee kahdessa erilaisessa ihmiskohtalossa – Little Been lisäksi kirjassa kun on toinenkin päähenkilö, Sarah. Tarina on yhtä paljon hänen omansa kuin Little Beenkin, ja ilman Sarahin valintoja tarina tuntuisi ontolta ja saattaisi jäädä jälleen yhdeksi kasvottomaksi kuvaukseksi nigerialaistytön elämässä. Ilmiö on sama kuin oikeassa elämässä: niin kauan, kun Little Beet pysyvät omassa maassaan, heidän tarinansa eivät kiinnosta meitä. Mutta jos joudumme katsomaan heitä silmiin ja näkemään heidät ihmisinä, emme voi enää sulkea silmiämme. Ilmiöstä tai uutisista on helppo kääntää katseensa pois, ihmisestä ei.

Kun tietää millaista elämä voi pahimmillaan olla – ei mahdollisuutta lääkäriin, ei toivoa koulutuksesta, ei tulevaisuutta, ei ihmisarvoa – riittää aika vähän kärsivällisyyttä kuunnella kun joku kitisee, kuinka ei ole tarpeeksi rahaa tupakkaan tai uusiin kenkiin. Ylöspäin vääristynyt käsitys siitä, mikä on yksilölle ”tarpeeksi” yhdistettynä asenteeseen siitä, että maailma olisi meille jotakin velkaa, on kestämätön. Maailma ei ole velkaa sinulle mitään, mutta me ihmisinä olemme toisillemme velkaa sen, että autamme niitä, jotka eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa kuin me.

Papukaijamerkkejä jos kappale on tuttu, risuja jos ”jumala”-sanan käyttö häiritsee sisäistä ateismiasi. Korkeampiin voimiin en itse ota mitään kantaa, mutta osaan arvostaa viestiä sanojen takana.

I don’t know if you could hear me
Or if you’re even there
I don’t know if you would listen
to a gypsy’s prayer

Yes, I know I’m just an outcast,
I shouldn’t speak to you;
still I see your face and wonder
Weren’t you once an outcast too?

God help the outcasts
hungry from birth
show them the mercy
they don’t find on earth

God help my people
we look to you still
God help the outcasts
or nobody will

(I ask for wealth
I ask for fame
I ask for glory to shine on my name

I ask for love
I can possess
I ask for God and his angels
to bless me)

I ask for nothing,
I can get by
But I know so many
less lucky than I

Please help my people,
the poor and downtrod
I thought we all were
children of God

God help the outcasts,
children of God.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta