Maria Autio tuli tunnetuksi kirjastaan Paperisudet joitakin vuosia sitten. Uusin kirja, Varjopuutarha, sattui käsiini mutkan kautta. Olin ostamassa itselleni seinäkalenteria, mutta kun sellaista ei löytynyt, eksyin löytökirjalaatikolle. Accran kirjoitukset eurolla? Mukaan. Unelmavaras? Olen kuullut tästä jotain, ehkä se on hyvä. Varjopuutarha? Nimi viehätti, kirjailijan nimeä en tuossa vaiheessa edes tullut vilkaisseeksi.

Aution kirjoissa tuttuna teemana on voimakas ulkopuolisuus ja syrjityksi tulemisen tunne. Paperisusissa ulkopuolelle jouduttiin koulukiusaamisen muodossa, Ajatustenlukijassa taas alkoholistiperhe loi muurin päähenkilön ja muun maailman välille. Varjopuutarhan päähenkilö on autistinen tyttö, jonka murheellinen kohtalo on jo lapsena joutua eristyksiin muista.

Pihla ei ymmärrä erilaisuutensa syytä tai laatua, osaa vain laittaa merkille muiden reaktioista, että jokin hänessä on kummallista. Jo lapsena Pihla ymmärtää, että lääkärit tutkivat, mikä hänessä on niin outoa, eivätkä ratko jotain olematonta ”mysteeriä”, kuten äiti ajattelemattomasti asian laittaa halutessaan suojata lasta erilaisuuden leimalta.

Kirjassa toistuu karmaisevan realistisesti kerran toisensa jälkeen se ajatusmaailma, jonka uhreiksi erilaiset ihmiset joutuvat. Pihlaa pidetään typeränä ja hitaana, vaikka hän on älykäs ja nopea yhdistelemään asioita omalla tavallaan. Sosiaalisten normien ymmärtäminen on hänelle vaikeaa, samoin oman kehon hallinta ja viuhtovien käsien paikoilleen asettelu. Niiden sijaan hän omaksuu suuria määriä tietoa luonnontieteellisistä museoista ja barokkiajan puutarhoista.

Pihlan tarinaan on helppo samaistua, jos on millään lailla neurologisesti poikkeava. Allekirjoittanut menee täydestä kuin väärä raha mitä normi-ihmisiin tulee, minun käteni eivät viuhdo ja ilmeet pelaavat normaalisti. Kärsin kuitenkin dissosiaatiosta, mikä aiheuttaa välillä todellisuudesta irtaantumisen tunteita, sekä aistiyliherkkyydestä, mikä tulee esille myös Pihlan tarinassa. Erityisen voimakkaasti samaistuin Pihlan kokemuksiin äänistä ja melusta: ne ovat aina olleet itselleni vaikeimmiten siedettäviä asioita, ja kirjaa lukiessa tuntuu että myös Pihla reagoi juuri meteliin kaikkein intensiivisimmin.

Pihlan elämän pakokeino ovat läheinen puisto, jossa muut näkevät vain kasan roskia ja mutaisia lammikoita. Pihla näkee barokkipuutarhan muinaisessa loistossaan. Hänen tarkat silmänsä poimivat puiden välistä korotetut, sammaloituneet kivet, joilla on rajattu puutarhan eri osa-alueita. Mutainen ankkalammikko on hänen silmissään vesiallas lumpeineen.

Tuo puutarha on herkkää symboliikkaa Pihlan sisäisestä sielunmaisemasta. Se kasvaa ja muuttuu kuvauksissa hänen myötään, ja suurimman osan muutoksista saa aikaan alakoulusta tuttu tyttö Matja.

Matja on sijaisperheestä toiseen seilannut tyttö, jollaiset ovat kaikkein pahinta saastaa minun silmissäni – en puhu nyt traumaattisesta lapsuudesta, vaan Matjan tavasta ensin teeskennellä kaveria ja seuraavassa hetkessä hyökätä kimppuun sillä salakavalalla, selkäänpuukottavalla tavalla, joka on hyväksyttävää ja miltei huomaamatonta. Erityisesti sinisilmäinen Pihla, joka ei osaa lukea ihmisten aikomuksia heidän eleistään ja äänensävyistään, on jatkuvasti helisemässä Matjan kanssa.

Jo lapsena Matja kiusaa Pihlaa tekeytymällä tämän kaveriksi ja sitten iskemällä takaapäin. Hänellä on oma kipunsa kannettavanaan, ja kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia. Tästäkin huolimatta uskon että jokaisella ihmisellä on vastuu elämästään ja teoistaan. Myös Matjan teot seisovat lopulta hänen edessään kirkkaina ja suorina.

Barokkipuutarha, joka kirjan alussa on Pihlalle rauhan tyyssija, muuttuu pelon maisemaksi. Autistille joka ei osaa lukea muiden ihmisten aikeita muut ihmiset näyttäytyvät usein arvaamattomina, erityisesti jos heitä on kiusattu tai pahoinpidelty – myös tämä on yleisempää kuin voisi kuvitella. Tämä näkyy Pihlassa entistä suurempana sulkeutumisena pois maailmalta, koskaan ei voi tietää kuka lyö ja kuka satuttaa.

Kokonaan oman juonikulkunsa tuovat myös Pihlan kirjeet mielikuvitusystävälle Kronokselle, joka on ristitty kreikkalaisen ajan jumalan mukaan. Pihla tuo toistuvasti esille toiveensa siitä, että hänen kärsimyksensä olisivat jo ohi ja että aikaa voisi kääntää tulevaisuuteen. Kronos on mykkä eikä vastaa Pihlan kirjeisiin, mutta kirjeet toimivat tärkeässä roolissa: osoittamassa Pihlan järkkymätöntä uskoa siihen, että tulevaisuudessa kaikki on hyvin, ja että tunnelin pimeimmässäkin kohdassa sen päässä näkyy valoa.

Pihlalla on perheeltään rajaukseton tuki ja rakkaus, ja sen lisäksi koulussa ystävä, joka lähestyy Pihlaa kuten ketä tahansa muuta luokkalaistaan. Nämä asiat kantavat häntä silloinkin kun kaikki muu pettää. Vaikka Pihla normaalin teini-ikäisen tapaan kipuilee irti vanhemmistaan ja kaipaa itsenäisyyttä, hän myös luottaa vanhempiinsa eikä epäröi pyytää näiltä apua.

Pihlan äitiä pidän sankarina, jonka rinnalle oikeassa elämässä yltää vain oma äitini. Vaikka minua ei ole diagnosoitu erityislapseksi enkä itse aio sellaista diagnoosia tehdä, on aistiyliherkkyyteni tehnyt elämästä kanssani välillä haastavaa. Tapa, jolla Pihlan äiti reagoi Pihlan erityisyyksiin – kuinka tämä ei pidä koskettamisesta, kuinka tämä reagoi voimakkaasti meluun, kuinka kaikki muutokset on käytävä läpi etukäteen – muistuttaa tapaa jolla oma äitini on väsymättä jaksanut uudelleen ja uudelleen arvioida tapaani olla olemassa, tarvettani yksinäisyyteen ja yksinoloon ja sitä, kuinka helposti häiriinnyn kovista äänistä. Äidit, nuo uskossa väkevät…

Mutta takaisin tarinaan. Pihlan tarinaa hallitsee kaksi suurta käännekohtaa. Toinen, väkivaltainen hyökkäys barokkipuutarhan rauhaan, riisuu Pihlalta tämän naiivin viattomuuden ja sinisilmäisen tavan uskoa hyvää kaikista ihmisistä. Se on raju riisto pois lapsuudesta, ja Pihla kuvailee kuinka ei voi enää nähdä maailmaa kuten ennen. Pelko valtaa alaa, ja vaikka Pihla väsymättömästi pohtii, analysoi ja purkaa tapahtunutta kirjoittamiseen, ainoastaan kipu haalistuu. Pelko ja epävarmuus jäävät.

Toinen suuri käännekohta on Pihlan äidin erottaminen työyhteisöstä tavalla, johon kykenevät ainoastaan naisvaltaiset, narsistiset työpaikat. Kuvaus on karmaiseva, koska se on niin realistinen. Äiti saa uuden näkökulman siihen, miltä Pihlasta tuntuu, mutta se ei ole tarinan tärkein osa: tärkeintä on se, että Pihla seisoo vieressä, kun äiti, hänen tukipilarinsa, ei olekaan enää kaikkivoipa ja vahva, aina jaksava.

Pihla tekee päätöksen. Hän päättää alkaa kohdata pelkojaan, paitsi toteuttaakseen haaveensa aikuistumisesta, myös voidakseen olla tukena äidilleen joka on aina kantanut häntä vaikeiden hetkien yli. Olisi paljon helpompaa käpertyä omaan itseensä ja antaa vanhempien kantaa läpi elämän, mutta Pihlalle se ei sovi. Häntä polttaa elämännälkä, hän ei halua olla lapsi vanhempiensa helmoissa koko lopun ikäänsä.

Näin Pihla alkaa ottaa oman elämänsä ensimmäisiä haparoivia, kömpelöitä askelia. Hän eksyy, hän pelkää, hän huitoo ja viuhtoo käsillään ja hymyilee leveästi huomatessaan selvinneensä hengissä. Hän kasvaa ja aikuistuu ja alkaa uskoa, että hänellä on kaikki tarvittava elämässä selviytymiseen käsien huitomisesta huolimatta.

Varjopuutarha on empaattiselle ihmiselle hirvittävä lukukokemus. Lukukokemuksen lähestyessä loppuaan alkaa pohtia, pistikö kirjailija tarinalle onnellisen lopun vain sen vuoksi, että ei kestänyt enää kirjoittaa enempää kauheuksia. Kokonaisuutta pohtiessa ratkaisu ei kuitenkaan tunnu teennäiseltä, vaan vilpittömältä ja aidolta. Vatsaa väänsi kahlata tarina loppuun saakka, sillä kerronta saa Pihlan katsomaan suoraan ja elävästi silmiin, katsomaan haastavasti, kysymään katseellaan: ”kuinka sinä näet minut ja minunkaltaiseni?”

”Nuortenkirja”, ajattelin sekä aloittaessani että lopettaessani kirjan, sillä se Varjopuutarhasta paistaa läpi. Minun suustani tuo sana ei ole varaukseton kohteliaisuus, mutta tämän kirjan kohdalla teen poikkeuksen ja lisään sanan perään: ”Hyvä sellainen.”